Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Äitisuhde on shaissea, enkä osaa olla itse äiti
16.07.2019 |
Olen yli 30, ainoa lapsi ja oma äitini vain kritisoi minua ja huutaa joka ikisestä asiasta. En ole saanut häneltä kovinkaan kummoista äitimallia, minkä vuoksi en tiedä haluanko itse lapsia vai en, koska ilmeisesti koko äitiys on *****, jos katsotaan omaa äitiäni. En koe, että minulla olisi minkäänlaista kunnollista käsitystä äitiydestä, jonka kautta voisin itse pärjätä äitinä. Hän Koko lapsuuden jouduin olemaan varpaisillani, sillä hänellä oli erittäin lyhyt sytytyslanka, joka tosiaankin saattoi tuihahtaa pienimmästäkin asiasta. Seurauksena siis raivopäiset kilarit mm. puukko iskettiin uunipeltiin kauhean karjumisen saattelemana. Sen vuoksi olen sitten pääosin yrittänyt nuoremman ikäni miellyttää äitiäni. Ja sitten kun aloin aikuisena sanoa mitään poikkipuoleista sanaa, hän on mm. tukistanut minua lujasti, ihan vain sen vuoksi, että olin eri mieltä päivänselvästä asiasta ja viitsin sanoa sen ääneen.
Lisäksi hän kritisoi minua myös siitä, etten ole vieläkään hankkinut itse lapsia. Tavallaan äiti pitää minua edelleen lapsena ja toisaalta hän sitten raivoaa, miten vanha jo olen. En edes koe itsekään vielä aikuistuneeni, sillä en mielestäni ole pystynyt elämään oikein millään tavalla. Äiti myös työntää elämääni jatkuvasti, hän yrittää kontrolloida minua rahalla, on hankkinut minulle auton, vaatteita yrittipä jossain vaiheessa hankkia asunnonkin... Ja jokaisessa yhteydessä hän aloittaa syylistämisen ja aikalailla pakottaa minut sitten ottamaan vastaan "lahjukset", siinä yhteydessä hän toki siten sanoo, että tulen kalliiksi. Minä en ole ikinä pyytänyt mitään, kun en halua. Hän ei sitä "ymmärrä" ja alkaa haukkua kiittämättömäksi. Rauhoittunut hän on silti jonkin verran sen jälkeen, kun mainitsin välien katkaisusta. Etäisyyttä olen ottanut ja aina pidentänyt yhteydenottoväliä. Yhteydenotot tulevat aina hänen puoleltaan, sillä olen hänen ainoa sukulaisensa...
Tunnistan kyllä, että äitini on kaukana "vuoden äiti palkinnosta", mutta minulla ei ole todellakaan minkäänlaista käsitystä, minkälainen äidin sitten pitäisi olla. Se stereotypinen näkemys, joka minulla on äitiydestä ns. hoivaava äiti, joka leipoo, kokkaa, siivoaa ja lapset ovat elämän tärkein asia, on jopa epämiellyttävämpi kuin käsitys omasta äidistäni, sillä tuo kaikki tuntuu niin teennäiseltä ja valheelliselta, suorastaan sokerihuurrutetulta sonnalta.
Kaikesta rankkuudesta huolimatta onnistuin löytämään oikein miellyttävän ja tasapainoisen miehen, joka olisi aika varmasti hyvä isä. Mutta hankinko lapsia vai en, kun en osaa? Huilluimmillaan olen miettinyt, pitäisikö päästää mies menemään ja perustaa perhe jonkun toisen kanssa. Mutta hän on suoraan sanottuna ainoa asia, jonka takia olen kestänyt tähän saakka...
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Voisit hyötyy keskustelusta jonkun ammattilaisen kanssa tästä asiasta, toiset kykenee hyvään vanhemmuuteen ja toiset ei kun oma vanhempisuhde on ollut vaikea tai traumaattinen.
En tavallaan ymmärrä, mitä apua ammattilaisesta on, kun kuitenkin tiedostan ongelmat äitini käytöksessä. Tavallaan tiedostan ongelmat myös omassa käytöksessäni, mutta mikäli en käyttäydy tietyllä tavalla, niin sitten sataa vain enemmän shaissea niskaan. Toki kaikkea en myötäile vaan rankaisen äitiä sitten kylmällä käytöksellä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis jos ongelma on siinä ettet tiedä osaatko itse olla hyvä äiti vaikka ilmeisesti haluaisit, niin siinä se terapeutti voi auttaa. Ei välttämättä konkreettisesti oman äitisi kanssa, mutta terapeutti voi auttaa siinä että äitisi persoona ei häiritse sinua yhtä paljon. Kuulostaa siltä että mietit äitiäsi enemmän kuin on tarpeen, eräänlaista läheisriippuvuutta, siinäkin voi terapia olla avuksi. Yrität ehkä jollain tasolla saada äidistäsi sen pullantuoksuisen äidin jota kaipaisit itsellesi? Been there done that.
Vierailija kirjoitti:
No siis jos ongelma on siinä ettet tiedä osaatko itse olla hyvä äiti vaikka ilmeisesti haluaisit, niin siinä se terapeutti voi auttaa. Ei välttämättä konkreettisesti oman äitisi kanssa, mutta terapeutti voi auttaa siinä että äitisi persoona ei häiritse sinua yhtä paljon. Kuulostaa siltä että mietit äitiäsi enemmän kuin on tarpeen, eräänlaista läheisriippuvuutta, siinäkin voi terapia olla avuksi. Yrität ehkä jollain tasolla saada äidistäsi sen pullantuoksuisen äidin jota kaipaisit itsellesi? Been there done that.
Tuleepa tässä pyöriteltyä asiaa, kun eilen illasta tuli äidille taas ihan kunnon kilari ja purki sitä tietenkin sitten minuun ja veikkaan siitä aiheutuneen stressin nyt purkautuvan migreeninä.
En kyllä sitä pullantuoksuista äitiä kaipaa. Tuokin on ollut liikaa kimpussa. Anoppi on lähempänä sellaista, enkä oikein ymmärrä sellaistakaan höpötystä. Ap
Miksi mahdollisesti haluaisit lapsia? Pidätkö lapsista, haluatko kasvattaa oman lapsen, biologinen kello vain tikittää vai miksi?
En kyllä suosittele lasten hankintaa, jos hoivaava äiti, joka pitää lapsiaan tärkeinä, tuntuu ajatuksena teennäiseltä ja vastenmieliseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen varmaan tuollainen äiti kuin sinulla on, ja sanoisin sen johtuvan siitä, että vanhemmuus ja työelämä ovat vaan olleet minulle liian rasittava yhdistelmä. Lisäksi lasteni isäkin on melko rasittava tyyppi eikä hänen käsityksensä vanhemmuudesta mitenkään vastanneet omiani, vaikka ennen lapsia tulimme toimeen ihan hyvin. MInulla on kaksi lasta, joista toinen on aina ollut hyvin haastava luonteeltaan, enkä kaikin ajoin vaan jaksa sitä älytöntä inttämistä ja mölinää omassa kodissani. Olen nytkin ihan hermoheikko kun olen koko kesän joutunut kuuntelemaan lasten möykkää ja tappeluja. Minun pitäisi kuitenkin tehdä töitä, huolehtia ruokahuolto, siivoukset, pyykkäys yms , vaikka lapset nyt jotain hommia tekevätkin pyydettäessä. Minusta tuntuu, että en ikinä saa tehdä mitä haluan, vaikka todellisuudessa toki löysääkin aikaa on, kuten nyt. Mutta koen silti itseni aivan hyväksikäytetyksi ja kaikkien pettämäksi. Hyvää tekisi joku uudelleenohjelmointi, koska asiani eivät ole globaalissa mittakaavassa mitenkään erityisen huonosti, saan sentään hoitaa lapseni ja huushollini ja työni ihan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi mahdollisesti haluaisit lapsia? Pidätkö lapsista, haluatko kasvattaa oman lapsen, biologinen kello vain tikittää vai miksi?
Kun alan olla niin vanha. Ja hankkii ne näköjään minua p*skemmat ihmiset lapsia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi mahdollisesti haluaisit lapsia? Pidätkö lapsista, haluatko kasvattaa oman lapsen, biologinen kello vain tikittää vai miksi?
Kun alan olla niin vanha. Ja hankkii ne näköjään minua p*skemmat ihmiset lapsia. Ap
Melkein kuka hyvänsä voi hankkia lapsia, ei siinä paskuutta mitata. Vanhemmuudessa on lähinnä se hyvä puoli, että kun lapset viimein lentävät pesästä, oma elämä tuntuu aivan mahtavan vapaalta. Ilman lapsia ei koskaan tajua miten helppoa oma elämä onkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tuollainen äiti kuin sinulla on, ja sanoisin sen johtuvan siitä, että vanhemmuus ja työelämä ovat vaan olleet minulle liian rasittava yhdistelmä. Lisäksi lasteni isäkin on melko rasittava tyyppi eikä hänen käsityksensä vanhemmuudesta mitenkään vastanneet omiani, vaikka ennen lapsia tulimme toimeen ihan hyvin. MInulla on kaksi lasta, joista toinen on aina ollut hyvin haastava luonteeltaan, enkä kaikin ajoin vaan jaksa sitä älytöntä inttämistä ja mölinää omassa kodissani. Olen nytkin ihan hermoheikko kun olen koko kesän joutunut kuuntelemaan lasten möykkää ja tappeluja. Minun pitäisi kuitenkin tehdä töitä, huolehtia ruokahuolto, siivoukset, pyykkäys yms , vaikka lapset nyt jotain hommia tekevätkin pyydettäessä. Minusta tuntuu, että en ikinä saa tehdä mitä haluan, vaikka todellisuudessa toki löysääkin aikaa on, kuten nyt. Mutta koen silti itseni aivan hyväksikäytetyksi ja kaikkien pettämäksi. Hyvää tekisi joku uudelleenohjelmointi, koska asiani eivät ole globaalissa mittakaavassa mitenkään erityisen huonosti, saan sentään hoitaa lapseni ja huushollini ja työni ihan yksin.
Jos et tukista lapsiasi ja tyrki heitä seinään yhdenkin poikkipuoleisen sanan kuulleessasi, eikä kukaan uskalla puhua mitään, niin ei, et ole. On tosin mahdollista, että sinussa on samanlaista marttyyrin vikaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tuollainen äiti kuin sinulla on, ja sanoisin sen johtuvan siitä, että vanhemmuus ja työelämä ovat vaan olleet minulle liian rasittava yhdistelmä. Lisäksi lasteni isäkin on melko rasittava tyyppi eikä hänen käsityksensä vanhemmuudesta mitenkään vastanneet omiani, vaikka ennen lapsia tulimme toimeen ihan hyvin. MInulla on kaksi lasta, joista toinen on aina ollut hyvin haastava luonteeltaan, enkä kaikin ajoin vaan jaksa sitä älytöntä inttämistä ja mölinää omassa kodissani. Olen nytkin ihan hermoheikko kun olen koko kesän joutunut kuuntelemaan lasten möykkää ja tappeluja. Minun pitäisi kuitenkin tehdä töitä, huolehtia ruokahuolto, siivoukset, pyykkäys yms , vaikka lapset nyt jotain hommia tekevätkin pyydettäessä. Minusta tuntuu, että en ikinä saa tehdä mitä haluan, vaikka todellisuudessa toki löysääkin aikaa on, kuten nyt. Mutta koen silti itseni aivan hyväksikäytetyksi ja kaikkien pettämäksi. Hyvää tekisi joku uudelleenohjelmointi, koska asiani eivät ole globaalissa mittakaavassa mitenkään erityisen huonosti, saan sentään hoitaa lapseni ja huushollini ja työni ihan yksin.
Jos et tukista lapsiasi ja tyrki heitä seinään yhdenkin poikkipuoleisen sanan kuulleessasi, eikä kukaan uskalla puhua mitään, niin ei, et ole. On tosin mahdollista, että sinussa on samanlaista marttyyrin vikaa. Ap
Yleensä en, mutta toisaalta minulla on suuria näkemyseroja 16-vuotiaan lapseni kanssa siitä, mikä on 'yksikin poikkipuolinen sana'. Hänellä kun on tapana väittää vastaan, provosoida ja kieltäytyä auttamasta monesti tuntikausien ajan, ja sitten kun minulla lopulta keittää yli, syyttää minua hermoheikoksi. :) Enkä nyt ollenkaan väitä sinun olleen äidillesi erityisen inhottava, kunhan vaan totean, että olen joskus läpsäissyt esim tuota lasta kun hän on ensin huitonut minua tai sisarustaan muka harmittomasti. Meillä lapset uskaltaa puhua ihan liikaa.
Oma äitinikään ei sietänyt enää keski-ikäisenä melua, vaan hiiltyi tosi nopeasti kun tietty desibeliraja tuli vastaan. En tajunnut sitä silloin, mutta ymmärrän häntä nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tuollainen äiti kuin sinulla on, ja sanoisin sen johtuvan siitä, että vanhemmuus ja työelämä ovat vaan olleet minulle liian rasittava yhdistelmä. Lisäksi lasteni isäkin on melko rasittava tyyppi eikä hänen käsityksensä vanhemmuudesta mitenkään vastanneet omiani, vaikka ennen lapsia tulimme toimeen ihan hyvin. MInulla on kaksi lasta, joista toinen on aina ollut hyvin haastava luonteeltaan, enkä kaikin ajoin vaan jaksa sitä älytöntä inttämistä ja mölinää omassa kodissani. Olen nytkin ihan hermoheikko kun olen koko kesän joutunut kuuntelemaan lasten möykkää ja tappeluja. Minun pitäisi kuitenkin tehdä töitä, huolehtia ruokahuolto, siivoukset, pyykkäys yms , vaikka lapset nyt jotain hommia tekevätkin pyydettäessä. Minusta tuntuu, että en ikinä saa tehdä mitä haluan, vaikka todellisuudessa toki löysääkin aikaa on, kuten nyt. Mutta koen silti itseni aivan hyväksikäytetyksi ja kaikkien pettämäksi. Hyvää tekisi joku uudelleenohjelmointi, koska asiani eivät ole globaalissa mittakaavassa mitenkään erityisen huonosti, saan sentään hoitaa lapseni ja huushollini ja työni ihan yksin.
Jos et tukista lapsiasi ja tyrki heitä seinään yhdenkin poikkipuoleisen sanan kuulleessasi, eikä kukaan uskalla puhua mitään, niin ei, et ole. On tosin mahdollista, että sinussa on samanlaista marttyyrin vikaa. Ap
Yleensä en, mutta toisaalta minulla on suuria näkemyseroja 16-vuotiaan lapseni kanssa siitä, mikä on 'yksikin poikkipuolinen sana'. Hänellä kun on tapana väittää vastaan, provosoida ja kieltäytyä auttamasta monesti tuntikausien ajan, ja sitten kun minulla lopulta keittää yli, syyttää minua hermoheikoksi. :) Enkä nyt ollenkaan väitä sinun olleen äidillesi erityisen inhottava, kunhan vaan totean, että olen joskus läpsäissyt esim tuota lasta kun hän on ensin huitonut minua tai sisarustaan muka harmittomasti. Meillä lapset uskaltaa puhua ihan liikaa.
Oma äitinikään ei sietänyt enää keski-ikäisenä melua, vaan hiiltyi tosi nopeasti kun tietty desibeliraja tuli vastaan. En tajunnut sitä silloin, mutta ymmärrän häntä nyt.
Oivoi, en minäkään ole lapsesta saakka jaksanuy huutoa. Huonompi homma se, että se huuto ja larjuninen lähtee pääosin äidistä, kun jokin ei mene mielen mukaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tuollainen äiti kuin sinulla on, ja sanoisin sen johtuvan siitä, että vanhemmuus ja työelämä ovat vaan olleet minulle liian rasittava yhdistelmä. Lisäksi lasteni isäkin on melko rasittava tyyppi eikä hänen käsityksensä vanhemmuudesta mitenkään vastanneet omiani, vaikka ennen lapsia tulimme toimeen ihan hyvin. MInulla on kaksi lasta, joista toinen on aina ollut hyvin haastava luonteeltaan, enkä kaikin ajoin vaan jaksa sitä älytöntä inttämistä ja mölinää omassa kodissani. Olen nytkin ihan hermoheikko kun olen koko kesän joutunut kuuntelemaan lasten möykkää ja tappeluja. Minun pitäisi kuitenkin tehdä töitä, huolehtia ruokahuolto, siivoukset, pyykkäys yms , vaikka lapset nyt jotain hommia tekevätkin pyydettäessä. Minusta tuntuu, että en ikinä saa tehdä mitä haluan, vaikka todellisuudessa toki löysääkin aikaa on, kuten nyt. Mutta koen silti itseni aivan hyväksikäytetyksi ja kaikkien pettämäksi. Hyvää tekisi joku uudelleenohjelmointi, koska asiani eivät ole globaalissa mittakaavassa mitenkään erityisen huonosti, saan sentään hoitaa lapseni ja huushollini ja työni ihan yksin.
Jos et tukista lapsiasi ja tyrki heitä seinään yhdenkin poikkipuoleisen sanan kuulleessasi, eikä kukaan uskalla puhua mitään, niin ei, et ole. On tosin mahdollista, että sinussa on samanlaista marttyyrin vikaa. Ap
Yhdestä lapsesta harvoin lähtee paljon melua, joten siinä mielessä se voisi olla ihan hyvä vaihtoehto. Kahden ja useamman kanssa kaikki on paljon hankalampaa.
Mulla samanlainen äiti, hän on suoraansanottuna aivan hullu. En raaski katkaista välejä täysin koska tulen isäni kanssa hyvin toimeen, vaikka hän onkin ihan passiivinen äitini käytöksen suhteen. Sisarukseni on täysin syrjäytynyt ja äidissä kiinni, menetetty tapaus. Äitini on luultavasti narsisti tai epävakaa.
Lapsena näin kivoja perheitä kavereilla ja sukulaisilla. Näistä ja tv sarjoista olen oppinut varmaan parempia malleja itse. Jos menisit ammattilaiselle hän voisi auttaa sua kyllä asiassa jotenkin. Mun arvot on sellaiset että haluan muille hyvää ja uskon että se näkyisi läpi kasvatuksessanikin. Toisin kuin äitini, joka haluaa pahaa ja on esimerkiksi onnistunut lyttäämään täysin sisarukseni itsetunnon. Eli mieti millaisia sun arvot on. Kasvatus on kyllä rankkaa, varsinkin surkealla perhetaustalla. Pitää vaan lukea psykologiaa paljon niin osaa muuttaa omaa käytöstä ja tunnistaa tilanteet joissa ärsyttää, ja käyttäytyä tietoisesti toisin kun vaistot sanoo. Esim jos vauva itkee, ei työnnä sitä pois vaan lohduttaa. Varhaiset kiintymyssuhteet vaikuttaa loppuelämään. Lue ekaksi vaikka niistä.
Alue: Aihe vapaa
Voisit hyötyy keskustelusta jonkun ammattilaisen kanssa tästä asiasta, toiset kykenee hyvään vanhemmuuteen ja toiset ei kun oma vanhempisuhde on ollut vaikea tai traumaattinen.