Äiti rakastaa aina enemmän tytärtään kuin poikaansa??

Pojalla on sinut. Sinä hoidat. Mitä sitä vieraan akan varpaille astumaan.

Tytär arvostaa äidin apua. Miniät vaan kiukuttelee.

Ja monen mielestä juuri päinvastoin, pojat ovat äidilleen rakkaimpia...

Et ole laajentanut tarkkailuasi omaan äitiisi?

Mikä ihmeen tuollainen "äiti"?

Kumpi on vanhempi? Meidän äiti rakasti ja piti huolta eniten veljestäni, hän oli nuorin meistä.

Äidilläni on kolme tytärtä ja yksi poika, ja kukaan ei ole suosikki. Minulla on kaksi poikaa ja yksi tytär ja kaikkia rakastan enemmän kuin omaa elämääni, en voi kuvitella että rakastaisin, tai yleensä kukaan, yhtä lasta enemmän kuin toista, jokaisen on kuitenkin itse kohdussaan tehnyt ja kivulla synnyttänyt.

Kyllähän sitä puhutaan että on "mammanpoikia" eli jotkut naiset tarkertuu poikiinsa liikaa, oli siinä tyttäriäkin tai ei. Harvemmin puhutaan että äiti takertuisi tyttäreensä. Mutta on sitten kyllä niitä naisia jotka vielä aikuisenakin kuvailevat itseään "isäntytöksi". Meidän perheessä ei ole mammanpoikia eikä isäntyttöjä.

Rakastan kyllä molempia ihan yhtä paljon.

Tyttärellä on lapsia, pojalla ei, riippuu varmasti paljon millainen äiti pojan mahdollisilla lapsilla on miten läheisiä lapsista tulee.

Meillä anoppi on takertumalla takertunut aikuiseen tyttäreensä. Ja tämän tyttären mieheen.

Olisi koko ajan menossa heille kylään, koko ajan haluaa viettää aikaa yhdessä, tuppautuu ja auttaa. Jopa niin että tytär on joutunut välillä sanomaan äidilleen asiasta melko ikävään sävyyn. Eikä tämä sanominen auta mitään, sama meno jatkuu parin viikon jälkeen.

Poikiensa ja näiden perheiden kanssa onkin sitten ihan toisin. Anoppia saa pyytää ja suorastaan rukoilla kylään, eikä tämä halua siltikään tulla. Ei auta, ei halua viettää aikaa yhdessä, ei osallistu. Mikä on outoa, koska mitään ikävää ei pojat tai näiden perheet ole äidilleen koskaan sanoneet, toisin kuin tämä kipakka tytär.

Mistä tämä voi johtua? En ymmärrä logiikkaa? Tytär joka ei halua olla tekemisissä ja joka sanoo äidilleen loukkaavia sanoja on anopin ehdoton suosikki ja pojat, jotka haluaisivat olla tekemisissä eivätkä loukkaa koskaan äitiään, eivät tätä äitiään sitten kiinnostakaan...?

Oma äitini sanoi että poikien lapset jäävät etäisemmiksi koska äidillä on isompi rooli ja tyttären lapset on eri asia.

Mä tunnen sellaisen eläkeikäisen äidin, joka hyysää aikuista tytärtään ja tämän lasta siinä määrin, että muut lapset ja lapsenlapset ovat unohtuneet hältä kokonaan. Mummo ei siis jaksa olla muiden lasten seurassa, kun antaa kaiken vain tälle yhdelle ja hänen lapselleen.

Eli sen perusteella sanoisin, että yleistä tuntuu olevan tyttären suosiminen ja heijastuu vielä seuraavaankin sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini sanoi että poikien lapset jäävät etäisemmiksi koska äidillä on isompi rooli ja tyttären lapset on eri asia.

Se roolihan on myös mummosta itsestään kiinni. Jos itse jättäytyy ulkopuolelle, jää etäisemmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen sellaisen eläkeikäisen äidin, joka hyysää aikuista tytärtään ja tämän lasta siinä määrin, että muut lapset ja lapsenlapset ovat unohtuneet hältä kokonaan. Mummo ei siis jaksa olla muiden lasten seurassa, kun antaa kaiken vain tälle yhdelle ja hänen lapselleen.

Eli sen perusteella sanoisin, että yleistä tuntuu olevan tyttären suosiminen ja heijastuu vielä seuraavaankin sukupolveen.

Niin, yhden tapauksen perusteella yleistäminen on yleistä.

Tuntemani ukrainalainen nainen sanoo ainakin, että tytär on naiselle jotain erityistä eikä poika voi koskaan olla yhtä tärkeä. Hänellä on molemmat ja voi poikaraukkaa, hän saa nimittäin myös kokea tämän ihan joka päivä.

En sitten itse tiedä, onko tuo kulttuurisidonnainen asia kun itse en osaa edes kuvitella tekeväni tuollaista eroa omien lasteni välillä. Rakkaita ovat kaikki.

Pahalta tuntuu näiden vähemmäntärkeiden poikien puolesta. Toisaalta, itse olen tytär jonka isä arvostaa ja välittää paljon enemmän veljestäni.

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi on takertumalla takertunut aikuiseen tyttäreensä. Ja tämän tyttären mieheen.

Olisi koko ajan menossa heille kylään, koko ajan haluaa viettää aikaa yhdessä, tuppautuu ja auttaa. Jopa niin että tytär on joutunut välillä sanomaan äidilleen asiasta melko ikävään sävyyn. Eikä tämä sanominen auta mitään, sama meno jatkuu parin viikon jälkeen.

Poikiensa ja näiden perheiden kanssa onkin sitten ihan toisin. Anoppia saa pyytää ja suorastaan rukoilla kylään, eikä tämä halua siltikään tulla. Ei auta, ei halua viettää aikaa yhdessä, ei osallistu. Mikä on outoa, koska mitään ikävää ei pojat tai näiden perheet ole äidilleen koskaan sanoneet, toisin kuin tämä kipakka tytär.

Mistä tämä voi johtua? En ymmärrä logiikkaa? Tytär joka ei halua olla tekemisissä ja joka sanoo äidilleen loukkaavia sanoja on anopin ehdoton suosikki ja pojat, jotka haluaisivat olla tekemisissä eivätkä loukkaa koskaan äitiään, eivät tätä äitiään sitten kiinnostakaan...?

Niinhän sitä sanotaan, että tyttären lapset ovat kuin omia, mutta pojan lapset naapurin Penan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen sellaisen eläkeikäisen äidin, joka hyysää aikuista tytärtään ja tämän lasta siinä määrin, että muut lapset ja lapsenlapset ovat unohtuneet hältä kokonaan. Mummo ei siis jaksa olla muiden lasten seurassa, kun antaa kaiken vain tälle yhdelle ja hänen lapselleen.

Eli sen perusteella sanoisin, että yleistä tuntuu olevan tyttären suosiminen ja heijastuu vielä seuraavaankin sukupolveen.

Niin, yhden tapauksen perusteella yleistäminen on yleistä.

Kyllä. Typerät harrastavat sitä ja typeryys on valitettavasti yleistynyt kattavan sosiaaliturvan ja hyvän terveydenhoidon vuoksi.

Kyllä mä molempia lapsiani rakastan tasapuolisesti.

Mutta poikaa hyysään enemmän. Häntä pitää muistuttaa joistain asioista, mutta esim työpaikan itelleen järkkäs itsenäisesti ja hoitaa sen täysin. Ei tarvii herätellä jne. Hän on 18 vuotias. Olen kuitenkin tästä lapsesta enemmän huolissani.. jostain syystä.

16 vuotias tytär taas on todella omatoiminen, eikä hänestä ole silleen huolta.

Välit kumpaankin hyvät ja keskusteluyhteys toimii.

Voihan tää asetelma muuttua, kun omilleen muuttavat ja perhettä perustavat.

Mummollani oli neljä lasta. Isäni oli heistä vanhin ja sai myös ensimmäisenä lapsenlapsia. Minä pojantyttärenä olin hänelle mielestäni kaikkein läheisin. Hän opetti minua virkkaamaan, tekemään käsillä, keräsimme marjoja jne. Muut lapsenlapset olivat poikia ja ehkä hän ei kokenut että olisi ollut niin paljon annettavaa pojille, kuin minulle jolle siirsi suvussa kulkeneita taitoja. Meitä yhdisti myös sama luonne.

Saman huomaan omasta äidistäni sekä anopistani, että suhde ensimmäiseen lastenlapseen on läheisin ja side tiukempi. Sisareni lapset asuvat kaukana, ja äitini näkee heitä vähemmän ja ovat jääneet senkin vuoksi etäisemmäksi.