Toinen ehdottaa eroa, toinen sanoo: Ei erota, minä muutun

Koettu on. 2,5 vuotta jaksoin katsella sitä. Siis pettämistä ja valehtelua. Jokaisen pettymyksen myötä kuoli pieni pala rakkautta.

Ei se lähtö ollut lopulta yhtään vaikea.

Ihan turhaa jäädä. Pari kertaa voi antaa anteeksi (tosin enää en antaisi niitä asioita), mutta sitten pitää oikeasti näkyä yritystä ja tulosta.

Vierailija kirjoitti:

Koettu on. 2,5 vuotta jaksoin katsella sitä. Siis pettämistä ja valehtelua. Jokaisen pettymyksen myötä kuoli pieni pala rakkautta.

Ei se lähtö ollut lopulta yhtään vaikea.

Ihan turhaa jäädä. Pari kertaa voi antaa anteeksi (tosin enää en antaisi niitä asioita), mutta sitten pitää oikeasti näkyä yritystä ja tulosta.

Kiitos vastauksesta. Noinhan se on, että helpommaksi se eroajatus käy jokaisen pettymyksen jälkeen.

Ap

Joskus asiat eivät muutu ennen kuin ollaan eron edessä. Meillä mies petti ja jäi kiinni. Ero oli lähellä kunnes saimme käytyä läpi pettämiseen johtaneet syyt ja parannettua suhdetta. Molemmista löytyi vikaa, minustakin. Nyt olemme onnellisempia kuin ikinä

Kuulostaa mun entiseltä elämältä. Tyhjiä lupauksia ja hetken päästä taas samassa tilanteessa. Loputon kierre. Lopulta sitten lähdin, vaikkei toinen olisi suostunut. Kehtasi vielä sanoa jälkeenpäin, että luuli etten oikeasti ollut lähtemässä??

Voin kertoa omasta kokemuksesta, kun olin se, joka aina lupasi muuttua. Olin siis sairaalloisen mustasukkainen (kyttäämistä, ansojen asettelua, puhelimen ja tietokoneen luvatta tutkimista, ylitulkintaa kaikesta mahdollisesta, kellonaikojen kyttäämistä... suuttuessa kasvoihin ja vartaloon lyömistä, huutoraivoamista, tavaroiden rikkomista, muun muassa pari älypuhelinta ja tietokone...). Mies meinasi monta kertaa jättää, mutta aina itkin ja kaduin tietysti. Sain anteeksi ja uuden mahdollisuuden, jonka taas mokasin.

Lopulta mies sanoi: joko menet terapiaan tai sitten lähden. Menin. Oireet alkoivat heti helpottaa, ja vuosien työstön jälkeen voin sanoa, että pääsin siitä sairaalloinen-osasta eroon. Tottakai tunteet tulevat vielä ajoittain pintaan, mutta osaan käsitellä ne kuin aikuinen ihminen. Pääsin tasapainoon ja normalisoin käyttäytymiseni. Saavutimme onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen.

Jos minun pitäisi antaa joku neuvo miehelleni jo aikoinaan: olisi kannattanut lähteä ensimmäisestä lyönnistä. Olisin saattanut herätä aiemmin hulluuteeni. Olen tietenkin todella kiitollinen hänelle siitä, ettei hän lähtenyt, mutta rikoin häntä todella pahasti silloin aikoinaan. Nyt hän joutuu kantamaan niitä traumoja.

Kiitos todella paljon kommenteista. Pitää miettiä, ja vielä kerran keskustella. Välillä mietityttää sekin, johtuuko miehen kyvyttömyys tyhmyydestä. Ja olenko sitten hänen kanssaan yhdessä säälistä.

Onko se enää suhde tai mikään jos se on tuommoista soutamista ja huopaamista. Onko tosi luottavainen olo. Onko hyvä olla. Onko turvallinen olo yhteisestä tulevaisuudesta.

Onko järkeä.

Eikö se ole jo nähty.

Kyllä. Neljä vuotta katsoin valehtelua ja siedin pettymyksiä (ei onneksi pettämistä), kunnes kävelin ovesta ulos. Se oli ainut asia, mikä sai miehen järkiinsä, haki apua ja nyt meillä on takana melkein 8 yhteistä vuotta ja kaksi lasta. Tyhmä olin, kun siedin niinkin kauan ja helppoa se ei ollut missään nimessä. En voi suositella kenellekään. Toisaalta elämä nyt on täysin erilaista, eikä minulla olisi mitään tästä, jos olisin luovuttanut silloin.

Muutosta isoissa asioissa tapahtuu harvoin noin vain tahdonvoimalla, siihen tarvitaan joku isompi sykäys. Uskoontulo tai hyvä terapia esim.

8 jatkaa. Erossa olimme vuoden verran, molemmat selvitteli tunteitaan ja elämäänsä ja rakennettiin luottamusta uudestaan.

Me puhuttiin erosta ensimmäisen kerran 1,5 vuotta sitten. Seuraavan kerran 1 vuosi sitten. Nyt puhutaan taas. Ei ole pettämisiä tms. kuvioissa, mutta ihan jo tuo eron vatvominen ja pöydälle nostaminen vaikuttaa suhteen laatuun, kun se on toistuvaa. Uskon, että ero on nurkan takana. Viime keskustelun jälkeen on vaan alkanut tuntua että miksi enää panostaa tämänkään verran kun kuitenkin puhutaan taas kohta että varmaan kannattaisi erota.

Ns. kunnon suhteessa ei nostella eroa jatkuvasti esille.

Lämpimästi suosittelen kyllä vaikka seurakunnan parisuhdeterapiaa. Vaikka päätyisittekin eroon, niin siellä saa "turvallisesti" avata omia ajatuksiaan ja kuulla toisen. Itse olen hiton huono puhumaan ja sitten mökötän ja harrastan mykkäkoulua, mikä on todella ärsyttävää. Siellä taas on vähän pakko avata suunsa.

T. 8

Neljä vuotta elämästä meni sellaisessa välitilassa täysin hukkaan. Minä väläyttelin monta kertaa erokorttia, että haluan erota. Ex oli sitä mieltä että lasten takia pitäisi vaan jaksaa jatkaa. Parisuhde täysin kuollut, nukuttiin eri huoneissa, kumpikin kärsi paljon. Ei mitään järkeä tällaisessa, turhaa kärsimystä kaikille. Olis vaan kannattanut heti erota, eikä vitkuttaa asiaa.

Meni ihan sairaaksi asiat loppuvaiheessa, että mitään asiaa ei enää saatu hoidettua loppuun, vaan aivan kaikki jäi kesken. 

En kadu yhtään eroa, mutta sitä kadun etten lähtenyt heti kun siltä alkoi tuntua. Ex oli todella hyvä syyllistämään että lapset kärsivät erosta, vaikka totuus on että kaikki ovat voineet eron jälkeen paljon paremmin.