Lue keskustelun säännöt.
Ensimmäinen vauvavuosi pelkkää itkua ja tappelua
23.03.2019 |
Onko tämä kaikilla samanlaista?
Mies on kaiken ajan kotona naama väärin päin, tiuskii ja on kiukkuinen.
Lähes joka päivä on tappelua jostain aiheesta ja mökötystä seuraavaan riitaan asti.
Kommentit (9)
Ei ole ollut meillä yksikään vauvavuosi tuollaista. Hakekaa apua, vaikka neuvolasta. Vaikea sanoa aloituksen perusteella mikä mättää, mutta jokin on varmasti pielessä. Tuo on varmaan melko yleistä varasinkin ensimmäisen lapsen kohdalla kun elämä mullistuu valtavasti. Hormonit, uudet roolit, kolmas pyörä (vauva). Koittakaa miettiä keskenänne mikä on vialla ja mitä toivoisitte kumpikin. Sitten yritätte sitoutua sopimuksiinne ja suhtautua positiivisesti elämään. Neuvolassa kannattaa ottaa puheeksi, ehkä pariterapiastakin olisi apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se rankkaa on. Ensimmäisen lapsen saaminen muuttaa ihmistä hirveästi eikä ole ihme että se hermostuttaa ja jopa ahdistaa. On pakko yhtäkkiä olla 24/7 jostain avuttomasta vastuussa, päälle vielä univelka ja se, että vauva on kokoajan iholla.
Meillä on 2 lasta, ja kummankin vauvavuosi oli hirveä. Ensimmäisen kaikista kauhein. Teki monesti mieli erota, mutta päätettiin sinnitellä, ja selvittiinhän me. Nuorin on nyt 4-vuotias, ja parisuhde voi jo paljon paremmin. Ei se toki koskaan tule enää samanlaiseksi kuin ilman lapsia oli.
Mietin eroa useamman kerran päivässä, mutta en kuitenkaan tahtoisi vielä luovuttaa :(
Tuntuu, että mieskin tätä on harkinnut, suurimman osan ajasta käyttäytyy kuin minua ei olisikaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollut meillä yksikään vauvavuosi tuollaista. Hakekaa apua, vaikka neuvolasta. Vaikea sanoa aloituksen perusteella mikä mättää, mutta jokin on varmasti pielessä. Tuo on varmaan melko yleistä varasinkin ensimmäisen lapsen kohdalla kun elämä mullistuu valtavasti. Hormonit, uudet roolit, kolmas pyörä (vauva). Koittakaa miettiä keskenänne mikä on vialla ja mitä toivoisitte kumpikin. Sitten yritätte sitoutua sopimuksiinne ja suhtautua positiivisesti elämään. Neuvolassa kannattaa ottaa puheeksi, ehkä pariterapiastakin olisi apua.
Itse hakiskn apua, mutta mies ei suostu.
Ap
Meillä oli samanlaista. Vauva oli tosi hankala ja nukkui maksimissaan 20min pätkiä (kärsi ilmeisesti laktoosi-intoleranssista juo tuolloin, todettiin vasta kaksivuotiaana). Huusi lähestulkoon kaiken hereilläoloajan, paitsi kun sylissä hytkytti ja käveli ympäriinsä. Yötä päivää. Yksin hoidin, mies ei suostunut pomppimaan vauvan itkun tahtiin ja minä en hormonipäissäni sietänyt kuunnella vauvan huutoa. En sitten käynyt suihkussakaan ensimmäiseen kahteen viikkoon, kun en vaan voinut huudattaa vauvaa sen aikaa. En tajunnut vaatia neuvolasta apua, pyysin kyllä pariin otteeseen mutta minulle vain todettiin toisten vauvojen olevan itkuisampia.
No, sanomattakin lienee selvää, ettei parisuhde toimi kun toinen ei saa nukkua ja vauva vaatii jatkuvaa syliä. Ei siinä paljoa parisuhteelle jää aikaa. En tiedä oliko mies mustasukkainen, harmittiko lapsen teko vai miksi hän oli niin vihamielisen oloinen.
Tästä saisi kirjotettua vaikka kuinka pitkän jutun mutta taaperovuonna alkoi helpottaa. Tiedettiin tai ainakin uskottiin parisuhteen parantuvan vauvavuoden jälkeen ja kun lapsi sitten diagnoosin saatuaan alkoi nukkua yöt heräämättä niin alettiin panostaa vähän suhteeseenkin. Saatiin lasta laitettua yökylään ja käytyä perheenäkin piknikillä ja muuta.
Toinen vauvavuosi olikin sitten ihan erilainen, vauva oli helppo ja tuntui arkikin muuttuvan helpommaksi heti kun vauva oppi liikkumaan. Parisuhde ei ollut ollenkaan niin koetuksella, lasten mentyä nukkumaan meille jäi miehen kanssa 2-3h aikaa toisillemme. Ja vähän jo osasimme odottaa hankalaa vauvavuotta, puhalsimme paremmin yhteen hiileen ja kuuntelimme toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onneksi ei ollut tuollaista. Elämän parasta aikaa oli vauva- ja pikkulapsiaika. Lapset perusterveitä. Mies vaativasta työstä huolimatta erittäin hyvä ja osallistuva isä. Ja jos saa itseä kehua niin minuta oli helppoa olla lasten kanssa kotona ja hoitaa lapset ja koti eli arjen pyörittäminen oli minusta helppoa.
Toki välillä väsytti ja rutiinit kyllästytti mutta päivääkään en vaihtaisi pois...tai pari yrjötautipäivää kyllä voisin vaihtaa pois ;).
Nyt esikoinen on jo aikuinen ja kuopuskin on jo teini ja kaikki on yhä erittäin ok. Hyvä parisuhde on kaiken perusta. Olemme olleet yhdessä kaiken jakaen jo 28 vuotta. Yksin tai mulkun miehen kanssa kaikki olisi ollut 100 x vaikeampaa.
Vierailija kirjoitti:
No onneksi ei ollut tuollaista. Elämän parasta aikaa oli vauva- ja pikkulapsiaika. Lapset perusterveitä. Mies vaativasta työstä huolimatta erittäin hyvä ja osallistuva isä. Ja jos saa itseä kehua niin minuta oli helppoa olla lasten kanssa kotona ja hoitaa lapset ja koti eli arjen pyörittäminen oli minusta helppoa.
Toki välillä väsytti ja rutiinit kyllästytti mutta päivääkään en vaihtaisi pois...tai pari yrjötautipäivää kyllä voisin vaihtaa pois ;).
Nyt esikoinen on jo aikuinen ja kuopuskin on jo teini ja kaikki on yhä erittäin ok. Hyvä parisuhde on kaiken perusta. Olemme olleet yhdessä kaiken jakaen jo 28 vuotta. Yksin tai mulkun miehen kanssa kaikki olisi ollut 100 x vaikeampaa.
Ehkä se on tuo hyvä parisuhde mikä itsellä tästä yhtälöstä puuttuu, mies (ja tietenkin myös yhtälailla minäkin) muuttui raskausaikana täysin eri ihmiseksi jonka kanssa olin vuosia ollut.
Koen, että yksin olisi 100x helpompaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä kyse ole univajeesta tms, lapsi on ollut alusta asti todella helppo, nyt 8kk ikäisenä nukkuu 10h yöunia eikä turhia itke.
Ap
Eksän kanssa oli rankkaa. Ero tuli.
Myöhemmin sain vielä lapsen uuden miehen kanssa, ja ero on kuin yöllä ja päivällä. Olemme puhaltaneet yhteen hiileen, ja koen että vauva on vain hitsannut meitä yhteen. Hän todella tukee minua, ja kumpikin haluaa toiselleen vain hyvää.