Yksinäinen vai vapaaehtoisesti yksin lapsi?

Hei, pyytäisin kokemuksia ja neuvoja, täällä kun on kaikenikäisten lasten äitejä.
Minulla on kolmasluokkalainen tyttö, ainoa lapsi. Asumme noin kilometrin matkan päässä sieltä, missä tyttäreni luokkakaverit.
Ekalla ja tokalla oli kavereita koulussa ja koulun jälkeen, meillä oli yökyläilijöitä, joukkuelajiharrastus ja pari muutakin harrastusta.
Viime syksynä, kun kolmas luokka alkoi, loppuivat kaverikyläilyt lähes kokonaan. Lisäksi hän halusi jättää harrastukset pois, perusteena liian aikataulutettu elämä. Joulun jälkeen aloitti uuden, jossa käy kaksi kertaa viikossa, ja se kuulemma riittää.

Mutta nuo kaverit vapaa-ajalla: meillä on nykyään tosi harvoin ketään, hän tulee koulusta yksin kotiin ja viettää suurimman osan ajastaan yksin. Jos kehoitan häntä kysymään kaveria, saan vastaukseksi vain epämääräisen ynähdyksen, eikä tee mitään asian suhteen.
Koulussa hän on kuitenkin porukassa mukana, eikä hänen tarvitse viettää välitunteja yksin.

En osaa sanoa eikö hän halua kertoa minulle jos hän saa hylkääviä vastauksia kavereilta, enkä tiedä nyt yhtään miten asiaa lähestyisin. Olen lukenut paljon siitä, kuinka lapsuuden kaverittomuus vaikuttaa loppuelämän, ja kuinka vaarallista se on.
Onko vain introvertti, koska päällepäin vaikuttaa siltä että hän ei asiasta kärsi. Hän kirjoitti äsken hankkimaansa valotauluun rakkaimmaksi asiakseen perheen, ja me kyllä teemme paljon asioita yhdessä.

Voisin tietysti kirjoittaa myös opettajalle ja kysyä mikä siellä koulussa on meininki, mutta vapaa-ajan kaverit ei ole koulun asia.

Ihan naapurustossa ei asu muita lapsia, joten luokkakavereiden varassa ollaan.

Pitäisikö puuttua napakammin, vai jätänkö lapsen hoitamaan omat asiansa?