Onko normaalia, että 10-vuotiaalla tulee päivällä ikävä äitiä?

Kai lapset voivat kehittyä aika eri tahtiin, mutta aika herkältä ja hitaasti kehittyvältä tapaukselta kuulostaa. Toivottavasti ei kiusata koulussa.

Itse ajattelen että tervettä lasta kiinnostaa kaverit ja omat jutut, ei äiti.

Minusta ihan normaalia. Kyllä minä ainakin muistan pelänneeni mm. vanhempien kuolemaa. Enkä halunnut kasvaa isoksi. Oli myös joskus ikävä äitiä, varsinkin jos oli koulussa kurjaa.

On se elämä muutakin kuin kavereita ja pelaamista. Ajattelevalla lapsella on pelkoja ja maailmantuskaa.

Jos on jotain ikävää, niin silloin. Tai äiti ei oikeasti ole saatavilla. Jos lapsi on koulussa ja siellä kivaa ja kavereita, niin yleensä ei äiti kauheasti mielessä käy.

Jos kiusataan tai on ongelmia, niin äitiä tulee ikävä.

Olen itse ollut juuri samanlainen. Koulupäivät sujuivat kivasti, mutta iltapäivät kotona olivat täynnä ahdistusta. Silloin ei ollut iltapäiväkerhoja. Aikuisena minulla on ollut toistuvaa masennusta. Olen välillä miettinyt, olisiko asialle ollut jotain tehtävissä jo lapsena, vai oliko tämä kehitys vääjäämätöntä.

Jotain perusturvattomuutta tuossa on. Ja pitää pohtia miksi. 

Kyllä keskimääräinen 10-vuotias on suuntautunut kavereihin, pärjää yökylässä, leireillä jne. hyvin. 

Vaikka äiti tosi tärkeä onkin. 

Ala-asteella koulussa olin pelokas enkä viihtynyt siellä. Ikävöin kotiin, ja oli aina helpotus päästä kotiin koulupäivän jälkeen. 12-14 -vuotiaana aloin hiljalleen muuttua ja aloin jopa tykätä koulusta, minulla oli hauskaa välitunneilla kavereiden kanssa.

Tässä suhteessa kehityin hitaammin kuin esim. kaverini, jotka jo ala-asteella olivat reippaita, itsenäisiä ja sosiaalisia.

On tärkeää että lapselle annetaan turvaa, kun hän kaipaa sitä. Niin ap. varmaan on tehnytkin. 

Faith kirjoitti:

Ala-asteella koulussa olin pelokas enkä viihtynyt siellä. Ikävöin kotiin, ja oli aina helpotus päästä kotiin koulupäivän jälkeen. 12-14 -vuotiaana aloin hiljalleen muuttua ja aloin jopa tykätä koulusta, minulla oli hauskaa välitunneilla kavereiden kanssa.

Tässä suhteessa kehityin hitaammin kuin esim. kaverini, jotka jo ala-asteella olivat reippaita, itsenäisiä ja sosiaalisia.

On tärkeää että lapselle annetaan turvaa, kun hän kaipaa sitä. Niin ap. varmaan on tehnytkin. 

Äitimme oli kotiäiti, joten kotona minun ei tarvinnut olla iltapäivisin yksin.

Mun mielestä kuulostaa normaalilta ja todennäköisesti enteilee sitä, että irtiotto on alkamassa. Esimurrosikä on ovella, ja sehän tarkoittaa sitä, että aletaan pikkuhiljaa irtaantua vanhemmista. Eivät lapset osaa katsoa eteenpäin, kun elämänkokemusta ei ole, siksi irtaantuminen vanhemmista tuntuu käsittämättömältä. Ei lapsi ymmärrä, että sitten, kun tulee se aika, että lapsi lähtee kotoaan, hän (yleensä) haluaa sitä.

Se on ihan normaalia, että isoksi kasvaminen herättää lapsessa kysymyksiä.

Muistan itse että minulla taisi olla tuollainen vaihe siinä 9-10-vuotiaana. Sitä alkoi ajatella että jos vanhemmat ei tulekaan kotiin ja niille sattuu jotain tai kuolevat. Saattaa olla joku ikävaiheeseen kuuluva juttu, joka menee kohta ohitse. Mutta kun lapsi tuota ikäväänsä tuo esille, niin siinä on hyvä sauma hänen kanssaan jutella asiasta. Voi hyvin sanoa että monilla hänen ikäisillään on tuollaisia ajatuksia.

Tuon ikäinen on vielä pieni huolehtimaan itsestään ja asioistaan. Ei ole ihme että maailman suuruus yhtäkkiä avautuu tuolla tavoin.

N43

Riippuu kyllä hyvin paljon kokonaisuudesta. Meillä oli 10-11-vuotiaana tytöllä sellainen vaihe, että hänellä oli kovasti pelkoja. Ahdistusta uutisista, terroristeista, sodista jne. Itki öisin, halusi viereen nukkumaan.

Siinä vaiheessa käytin tosi paljon aikaa ja energiaa tyttöön. Juteltiin peloista. En yrittänyt selittää niitä pois, mutta kerroin taustoja, luettiin historiaa, siis ihan tietotasoa halusin vahvistaa. Mutta sen lisäksi sanoin, että saa pelätä. Että tunne on tunne, eikä se ole väärä tai huono. Sanoin, että tulee heti äidin kainaloon, kun pelottaa, ei tarvi yöllä yksin itkeä ja pelätä. Sanoin, että haluan kuulla ja tietää kaikki "naurettavimmatkin" pelot, ettei mikään ole liian tyhmää äidille kerrottavaksi.

Luulen, että tämä vaihe on ihan normaalia, kun lapsi lähestyy murrosikää. Ei ole enää pikkulapsi, joka voi jokaisesta asiasta ruveta itkemään ja hakea turvaa, mutta toisaalta ei myöskään nuori, joka pystyy ajattelemaan rationaalisesti. On välitilassa, olisi ihana olla pieni ja turvassa, mutta tiedostaa, ettei ole.

No, nyt tytär on 12,5-vuotias ja viimeisistä pelkojutuista on jo lähes vuosi aikaa.

10v on vielä täysin lapsi ja menevän kaverielämän vastapainoksi kaipaa tietenkin vanhempia ja kotia. Minun 10v tyttö kaipaa paljon haleja ja juttelua, luen hänelle jne

Hän sanoi että äidin kanssa olo tuntuu vähän nololta että haliikohan muut vielä äitejä. Murrosikä kolkuttaa ja saa mielen epävarmaksi. Iltapäivät omin nokkineen voivat tuntua tosi pitkiltä.Itsekin tykkään tytön läheisyydestä koska 12 v harvoin enää on niin kainaloinen niin nautin nyt kun vielä minua kaipaa.

Voi tuossa olla myös jotain perusturvattomuutta. Tänäpäivänä varsinkin yksinhuoltajilla on "ongelma" että ollaan lapselle tavallaan liian kaverillisia. Kun ei ole toista aikuista jakamassa arkea, monesti käy että jaetaan liian paljon aikuisten asioita lapselle. Lapsi ottaa liikaa huolta vanhemmasta ja aikuisten asioista.

Voihan tuo olla myös täysin normaaliakin ja johtua vain lapsen luonteesta.

Ei tää välttämättä sama asia ole, mutta mä ikävöin välillä kesken työpäivän miestäni. Eikä vain kinkkisissä tilanteissa, vaan silloin tällöin..

Se on vaan niin huipputyyppi.

Kyllä mullekin tulee vielä joskus äitiä ikävä ja olen viiskymppinen, työssäkäyvä perheenäiti. Miksi meillä arvostetaan niin paljon yksinpärjäämistä eikä ymmärretä turvallisuuden tarpeita?

Työskentelen lasten kanssa ja sanotaanko että ala-asteikäisistä 1 about viidestäkymmenestä ikävöi päivän aikana äitiä/isää niin paljon että se tulee esille ja/tai häiritsee toimintaa.

Se ettei halua kasvaa isoksi ja vanhempien kuolema pelottaa lienee yleisempää, muistan itsekin näitä lapsena murehtineeni.

Vierailija kirjoitti:

Jotain perusturvattomuutta tuossa on. Ja pitää pohtia miksi. 

Kyllä keskimääräinen 10-vuotias on suuntautunut kavereihin, pärjää yökylässä, leireillä jne. hyvin. 

Vaikka äiti tosi tärkeä onkin. 

Sitä keskimääräistä 10-vuotiasta tuskin on kovin montaa olemassakaan. On erilaisia yksilöitä eri elämänvaiheissa.

Olin täysin samanlainen tuon ikäisenä, mutta kyllä minusta kuitenkin kasvoi ns. normaali. Mietin paljon vanhempien kuolemaa ja omaa kuolemaani ja usein en saanut yöllä nukutuksi tuon takia.

Vanhemmiten viisaastuu.

Kyllä se on normaalia ja monella aikuisellakin on päivän aikana ikävä rakkaita, joiden kanssa jaamne elämän ja jotka antavat turvaa ja lohtua. Useat rakastavaiset haluavat olla yhdessä 24/7, niin miksi ei sitten 10v

Ehkä ajat ovat muuttuneet.

Minun lapsuudessani 10-vuotiaat eivät päivän aikana ikävöineet äitiä vaan olivat kavereiden kanssa. Ainoastaan yksi meidän luokalla oli ns. itku-Iikka, siis 1/30 oppilaasta.

Onko lapsella kavereita?