Kun tuntuu etteivät isovanhemmat välitä lapsistamme..

Välittikökö sun vanhemmat sinusta?

Miksi on pakko yrittää lasten takia? Kysyn vilpittömästi. Kivat isovanhemmat ovat toki rikkaus, mutta pienet lapset eivät oikeasti *tarvitse* kuin vanhempiaan. Isommat sitten vanhempiaan ja ystäviä. Pikemminkin voi olla lapsille haitallista että heitä viedään väkisin seurustelemaan jonkun kanssa joka ei selvästi ole kiinnostunut heistä.

Meillä yksi isovanhemmista on tuollainen, ja kutsumme hänet lasten synttäreille ja jos hän itse järjestää juhlat tms. ja kutsuu niin menemme paikalle (ei juuri koskaan järjestä). Näin näemme häntä n 3 kertaa vuodessa, mikä on ihan sopivasti mielestäni.

Tämä isovanhemmuusasia pitäisi nähdä myös toiselta kantilta.  Ikä tekee tehtävänsä, pitkän työuran jälkeen

on kipuja ja kertakaikkista väsymystä.  Miksi tämä väsyminen on nuoremmista niin vaikea ymmärtää.  Itse

olen eläkkeellä, omia lapsia ei toki ole, mutta kiinteä suhde sisarusten lapsiin.  Haluaisin touhuta enemmän

pienten kanssa.  Vierailijoille kaikkien tarjottavien teko on voimille käypää ja kaikki viihdyttäminen ja

seuranpito.  Yritän kyllä skarpata ja salata uupumuksen, jotta välit pysyisivät hyvinä.  Vierailut jaksan maksi-

missaan yhden yön pituisina.                                                                                                                                              Siis nuoret äidit: ymmärrystä kehiin, eivät isovanhemmat ole välinpitämättömiä, he eivät aina kertakaikkiaan vain jaksa vaikka kuinka haluaisivat.

Vierailija kirjoitti:

pitkän työuran jälkeen on kipuja ja kertakaikkista väsymystä.

Vuonna 2019?

En ymmärrä ollenkaan, miksi on "pakko yrittää lasten takia"? 

Tai toisaalta, miksei voi hyväksyä isovanhempaa vain sellaisena kuin hän on, miksi toivoa muuta?

Itse ajattelen, että käymme esim. vanhemmilleni *vanhempieni* takia, en lasten. Koen velvollisuudekseni pitää yhteyttä vanheneviin vanhempiin, jotka on minusta hyvin aikoinaan huolehtineet, silti vaikkeivat he monine sairauksineen ja synkkine juttuineen ole järin hauskaa seuraa. En ollut minäkään varmaan hauskaa seuraa vaikka uhmaikäisenä tai kiukkuteininä, mutta äiti kesti sen. Minä aion kestää myös sen mikä vanhuudessa on raskasta.

Ei munkaan vanhemmat paljoa lastenlapsiaan "jaksa", ja ovat tulleet vanhemmiten myös sellaisiksi että jo meteli ja hääriminen häiritsee. Kyllä pikainen vierailu sunnuntai-iltapäivästä on se mitä he jaksavat. Ja silloin lähinnä valittavat sairauksistaan ja oireistaan sekä siitä mitä pahaa maailmassa on taas tapahtunut ja miten yhteiskunnassa on kaikki päin peetä ja ennen oli paremmin. Lapset viihtyvät silti ihan kivasti, enkä ollenkaan odota että isovanhempien heitä täytyisi erityisesti viihdyttää.

Äitisi sitä sukupolvea, että niitä lapsia vaan tehtiin kun se oli joku ihanne ja normi?

Aikuisten lasteni yksi isovanhemmista oli tuollainen ja nyt elää yksinään itkien, kun kukaan ei käy hänen luonaan. Saa nyt sitä takaisin mitä on kylvänyt. Mekin miehen kanssa tosissaan yritettiin pitää yhteyttä lasten ollessa pieniä ja päätettiin lopulta luovuttaa. Meni 4 vuotta siihen kun itse otti yhteyttä. Yhteys kuitenkin ehti kuihtua sen verran, että etäännyttiin lopullisesti. Lasten takia ei kannata tuhlata energiaansa tämän asian vatvomiseen. Lapsistasi tulee varmasti silti normaaleja. On paljon lapsia, joilla ei ole yhtään isovanhempaa.

Kysynkin AP, että mikset vain luovuta ja lakkaa kerjäämästä vanhemmiltasi sitä mitä he eivät kykene antamaan? Miksi jaksat haluta jotain sellaista mitä et saa?

 Lue Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut -kirjaa, niin pääset asian ytimeen. Ymmärrän, että sinua tilanne harmittaa. Tässä kysytään luonteenlujuutta tehdä asiat toisella tavalla mihin on tottunut tai miten yhteiskunta asian näkee. Se ei ole helppoa, mutta lopussa huomaat, miten taakkasi kevenee.