Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia jos liki kuusikymppinen on katkera siitä, ettei ikinä päässyt haluamaansa opiskelupaikkaan?
10.12.2018 |
On kyllä korkeakoulutettu muttei ole näiden vuosien aikana päässyt lääkikseen. Aina kun ottaa kuppia niin poraa samaa asiaa siitä kun ei sitten tänäkään vuonna päässyt lääkikseen.
Minä olen varovasti yrittänyt ehdottaa etsimään elämästä ihan oikeita ilon aiheita vaikka kiitollisuuspäiväkirjaa pitämällä tai aloittamalla mielenkiintoisen harrastuksen koska elää terveenä kahdestaan terveen miehensä kanssa.
Kommentit (3)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se sääli, jos ei osaa iloita muista asioista elämässä. Jos se todella oli se isoin haave ja unelma niin helppohan se on katkeroitua, mutta se on sitten pahinta mitä itselleen voi siinä tilanteessa tehdä.
Minusta hänellä ovat asiat hyvin kun molemmat lapset ovat opiskelleet työllistävät ammatit, oma asunto on maksettu aikoja sitten, vakituinen työpaikka ja mies vielä siihen lisäksi. Kissakin löytyy. Mutta ei, elämä ei ole mistään kotoisin kun ei ole vieläkään päässyt sinne lääkikseen vaikka on istunut uusinnat lukiosta iltalukiossa ja joka vuosi alkaa jo tammikuussa se lääkiksestä jauhaminen.
Mistä noin tyytymätön ja katkeroitunut maailmankuva johtuu? Voihan lääkikseen päätyä sellainenkin, joka huomaa käytännön potilastyössä ettei työ sovi hänelle ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan normaalia. Surullista ehkä mutta hyvin ymmärrettävää. Itkeehän jotkut väärää puolisovalintaansakin.
Onhan se sääli, jos ei osaa iloita muista asioista elämässä. Jos se todella oli se isoin haave ja unelma niin helppohan se on katkeroitua, mutta se on sitten pahinta mitä itselleen voi siinä tilanteessa tehdä.