Vähän sinne päin, mutta ei koskaan tasan sitä, mitä haluan

Alkaa tämä elämä uuvuttaa, ihan todella. Kun kaikessa saa vain vähän, jos ollenkaan. Kun ei ole ystäviä, ei vanhempia, ei sisaruksia elämässä. Kun on koti, mutta joka taitaa olla homeessa. Eikä täällä ole enää tilaakaan. Kun on mies, mutta suhde riitaisi ja seksiä vähän. Kun katsoo peiliin, eikä laihdutus ole tuonut mitään tulosta. Kun ei pääse hakemaansa koulutukseen ja sähköpostiin tipahtelee tasaisin väliajoin että kiitos kun kiinnoistut, mutta tällä kertaa valinta osui johonkin sinua parempaan, reippaampaan, sosiaalisempaan, kauniimpaan, hoikempaan ja hyvähampaisempaan hakijaan.

Kun ei ole kesäjuhlia, joissa hetken voisi ajatella jotain muuta. Kun ei ole niitä ystäviä, ketä kutsua kylään. Kun päivät menee kotitöissä ja lasten kanssa, eikä illalla enää tunnista itseään. Yöpöydällä on kirja, mutta sitä ei jaksa enää avata. Aamulla ei haluaisi nousta, mutta on pakko. Kyyneleet silmissä ja selkä jumissa sitä nousee jälleen uuteen päivään, jolla ei ole mitään merkitystä.

Ja kun katsoo taaksepäin, on vaikea olla kiitollinen. Toivoin, tavoittelin sitä ja tätä, sain sutta ja sekundaa. Ehkä en ansaitsekaan muuta.