Miten te kestätte vanhempienne terveyden heikkenimisen?

Ihan hyvin, olen jo 45v. Ja toinen on vielä kunnossa ja huonokuntoista vahtii uusi kumppani, eikä anna enää vanhojen ystävien tavata eikä oman lapsen hoitaa mitään hänen asioitaan. Odottelen perintöä sitten vaan.

Ymmärrän kyllä. Meillä meni mun omat vanhemmat ja miehen äiti kolmessa vuodessa. Miehen isä oli jo kuollut aiemmin.

Tein yötyötä, opiskelin ja tytär oli noin 6 vee ja infektiokierteessä. Silloin jaksoi äärimilleen venytettynä mutta pahin väsymys iski vasta noin 5 vuoden kuluttua. Olin aivan uupunut.

Fiilikset ihan samat kuin sulla. Puhu vanhempiesi kanssa asiat selviksi. Itse tein niin ja siihen olen tyytyväinen ettei mitään jäänyt sanomatta.

Nyt joskus ajattelen että ehtivät saada hyvän hoidon tk:ssa eivätkä joutuneet heitteille.

Voimia tulevaan!

Olihan se  alkujärkytys kova, kun aikaisemmin niin terveet ja pystyvät ihmiset ei enää olleetkaan sitä. Mulla johti muutaman vuoden hauduttelun jälkeen siihen, että muutin lähemmäksi vanhempiani. Tässä järjestelyssä on sitten puolensa ja puolensa. Huoli on vähäisempi kun pysyy kartalla tilanteesta, mutta konkreettinen auttaminen verottaa taas aiempaa enemmän voimia ja aikaa.

60+ vasta kumpikin, mutta tuntuu pahalta kuulla mitä kaikkia vaivoja on. Toisaalta kiva, kun he myös miettivät, että mitä kaikkea haluavat tehdä vielä kun jaksavat.

Hyvin. Antaa uusparin hoitaa keskenään sairaudet ja hoitamiset, minua evvk. Raha kyllä kelpaa sen ajan koittaessa. Pientä kompensaatiota paskasta vanhemmuudesta.

Muutimme vanhempieni luo. Työtä on enemmän kuin odotin.

Huomaan, että sekä itse ostettu kotiapu että kunnan kotiapu luistaa aiemmin tekemistään asioista ja ajattelee, että tytär hoitaa.

Esim itse maksettua apua ostavat 8 tuntia viikossa. Enää eivät sieltäkään tee mitään minkä voi jättää "huomaamatta".

Eli eivät nosta tangolla repsottavaa verhoa, eivät vaihda kattolamppua, puhdista hellan pintaa, siivoa jotain sotkuja ym pikkujuttu ja.

Samoin mieheni sukulaiselle käyvä kotiapu alkoi heti samaan kaupunkiin muutettuamme vähentää tällaisia hommia, "joita veljenpoika voisi tästedes hoitaa"

Auttamalla. Rakastan äitiäni ja autan häntä. 

Osa elämää. Ei sille voi mitään, vaikka surettaa, pelottaa ja hämmästyttää tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Osa elämää. Ei sille voi mitään, vaikka surettaa, pelottaa ja hämmästyttää tilanne.

Totta! Numero 3. Kun sille ei vaan voi mitään.

Ovat jo eläneet niin pitkän elämän että ei siinä olisi mitään nokan koputtamista vaikka kuolisivat tänä vuonna.

Minulle on vaikeaa, jopa mahdotonta ajatella sitä. En oikein osaa kuvitella, miten kaikki tulee tapahtumaan. En siis yritäkään kuvitella sitä mitenkään usein, mutta joskus kun kuulee omien ikätovereiden vanhempien terveyden heikkenemisestä tai jopa kuolemisesta, tulee ajatelleeksi näitä asioita lyhyesti omallakin kohdalla. Uskoisin sen olevan järkyttävää, mutta toisaalta luotan siihen, että sen kestää, koska kyseessä on luonnollinen prosessi.

Vanhempani ovat vasta vähän päälle 60.

Ärsyyntyvät "komentelustani".

Ovat vihaisia, kun nyt kontrolliin lääkkeitä. Äitini otti klo 3 kotihoidon jakamat illan rauhoittavat ja myöhäisillan unilääkkeet samaan syssyyn, kun kuulemma ahdisti.

Takavarikoinut dosetin ja annan sieltä sitten oikeina aikoina lääkkeet. Äitini on kamalan vihainen.

Äitini käski nostaa pankista 10 000 euroa. Suuttui, kun en antanutkaan niitä hänen käsilaukkuunsa, vaan sanoin pitäväni sen piilossa antavani hänelle Max tonnin kerrallaan ja hän ei saa pitää sitä kaikkea käsilaukussaa. Nyt sitten olen hänestä kavaltaja.

Muisti alkaa välillä hänellä mennä, mutta ei vielä edunvalvonta kunnossa onneksi sentään.

Faith kirjoitti:

Minulle on vaikeaa, jopa mahdotonta ajatella sitä. En oikein osaa kuvitella, miten kaikki tulee tapahtumaan. En siis yritäkään kuvitella sitä mitenkään usein, mutta joskus kun kuulee omien ikätovereiden vanhempien terveyden heikkenemisestä tai jopa kuolemisesta, tulee ajatelleeksi näitä asioita lyhyesti omallakin kohdalla. Uskoisin sen olevan järkyttävää, mutta toisaalta luotan siihen, että sen kestää, koska kyseessä on luonnollinen prosessi.

Vanhempani ovat vasta vähän päälle 60.

Ymmärrän. Oma äitini oli 59 ja isä 58 kun menehtyivät.

Olin 30 vuotias kun äitini 52 vuotta kuoli äkillisesti. Vain vartti viimeisen puhelumme jälkeen, poliisit tulivat seuraavana päivänä kertomaan asian. Isäni kuoli syöpään minun ollessa 36 vuotta.

Huoli vie paljon voimia ja on samalla surutyötä. Nykyaikaa peilaa menneeseen ja muistelee menneitä,erilaisia aikoja. Pyrkii olemaan tukena ja ilona, vaikka mieli murheellinen. Tuleva pelottaa ja jännittää. Vaikeaa on löytää lohtua asiaan mistään. Toivoo kovasti, että kaikki kääntyisi parempaan ja yritää lohduttaa, tuoda voimaa ja rohkaisua, elämää vanhemmille, mutta käänteet valitettavasti huonompaan.

Heijastuu paljon omaan jaksamiseen. Täytyy pyrkiä huolehtimaan itsestä hyvin, jotta jaksaisi oman arjen ja toisten tukemisen. Mieli kuitenkin murheellinen ja herkkä psyykkisestä kuormituksesta, joka voi jatkua pitkäänkin. Vaikeaa nauttia lomista, kesästä yms. koska huoli taustalla kaiken aikaa. Tärkeää, että itse jatkaa perusarkea kuitenkin kaikesta huolimatta. Pikku hiljaa elämä jotenkin kantaa. Voimia Sinulle, rauhallisesti eteenpäin hiljalleen. Yritä jaksaa.

Nimim. äitinsä syövälle menettänyt ja isä yritti itsemurhaa vammautuen