Oletko joskus uskonut Jumalaan muttet usko enää?

Rippukoulu sai jotenkin hetkeksi uskomaan, etenkin kun äitini on uskovainen. Sitten usko jotenkin karisi vuosien saatossa ja minusta tuli tiedouskovainen skeptikko.

Pienenä uskoin mutta aikuisena aloin käsittää asioita jolloin usko hävisi. Esimerkiksi miksi Jumala antaa Afrikkalaisten lasten/aikuisten kuolla nälkään, janoon, sairauksiin kun taas me länsimaalaiset huuhdomme omat jätökset puhtaalla vedellä alas ja meillä ei Ebolat leviä tai varsinkaan tapa. Ruokaakin saamme lähikaupasta yllinkyllin. Eikös Jumalan pitäisi olla köyhien eikä rikkaiden puolella? Minun moraali ei tätä käsitä ja siksi en voi uskoa moiseen.

Lisäksi kun tutkin aikuisena historiaa löysin satoja Jumalia joihin ihmiset ovat/edelleen uskoneet kautta historian. Heidän eteensä on jopa uhrattu ihmisiä/kultaarteita. Miten me voimme määrittää oikean Jumalan näiden satojen joukosta? Heitähän pitäisi olla vain yksi olemassa ja muut valejumalia?

Saatoin uskoa siinä iässä, kun uskoin myös joulupukkiin. Enää koululaisena en tuntenut mitään tarvetta uskoa mihinkään tuhansista jumalista.

Peruskoulussa uskoin jonkin verran, vaikken kokenutkaan olevani mikään tosiuskovainen. Sitten sain netin ja luin ihmisten keskusteluja aiheesta. Keskusteluissa nimenomaan ateistit olivat niin vakuuttavia, että vähäinenkin uskoni muuttui muotoon: "ehkä, mutta tuskin". Oivalsin, että vaikka monet ihmiset tarvitsevat uskoa Jumalaan ja hyötyvät uskostaan, niin Jumalan ei tarvitse olla todellinen, vaan usko on se juttu joka tekee koko jutusta "totta", ei välttämättä itse Jumala.

Lapsena jo kun oli lukenut kirjoista dinosauruksista ja kaikista tuhansista eri eläinlajeista ymmärsi tarinan Nooan arkista olevan ihan täyttä puppua.

Uskoin jumalaan noin kuukauden ajan riparin jälkeisessä mielenhäiriössä. Sitten paranin. :-) 

Kyllä, sinnikkäästi monta vuotta Helluntauseurakunnan jäsenenä yritin uskoa Jumalan rakkauteen ja kuinka itsekin rakastan Jumalaa ja Jeesus on Vapahtajani, kunnes myönsin itselleni, etten rakasta, en tunne itseäni rakastetuksi, en kertakaikkiaan osaa uskoa ja palvoa täysin minulle vastaamatonta, vaikenevaa, viileäntuntuista näkymätöntä hahmoa. Ensin tuli kriisi, sitten annoin itselleni luvan luopua. Viimeinen rukoukseni oli: "Anteeksi, mutta minusta ei ollut tähän, minkä tietysti jo tiesitkin."

Joo, yritin kovasti, mutta onneksi järki voitti.

Uskon Jumalaan samalla tavalla kuin uskon Joulupukkiin. En maailmassa olevina olentoina, vaan inhimillistettyinä mielikuvina, joissa yhdistyvät "elämää suuremmat" ideaalit. Joulupukki-hahmossa yhdistyy joulun tunnelma, lämpö, perheen yhdessäolo, lasten ilo jne, Jumala-hahmossa rakkaus, hyvyys, oikeudenmukaisuus, moraali, ihmisen vastuu, kehitys, jne.

Mielikuva antaa niille nimen, kasvot ja persoonan, tekee niistä helpommin lähestyttäviä. Sellaisina ne ovat minulle olemassa, vaikka tiedänkin että turhaan saisin Korvatunturia koluta tai taivaalle tuijotella vanhoja partaukkoja etsiessäni.

Kyllä mä vähän uskoin, mutta luulin aina että lopulta jumala ilmestyisi minulle. En uskonut että pitäisi uskoa ilman mitään konkreettista.

Onhan se vaikea uskoa rakkauteen, jonka ei koe konkretisoituvan millään tavalla.

Ja miten itse rakastaa jotain vaikenevaa muuria?

Juomasin vain olevani ignostikko. Ignostismi on näkemys, jonka mukaan kysymys jumalan olemassaolosta on merkityksetön, koska jumalasta ei ole yksikäsitteistä määritelmää. Ignostismi vaatii jumalasta tarkan, ei-ristiriitaisen määritelmän ennen kuin sen olemassaoloa voidaan edes alkaa harkita tai siitä voidaan väitellä. Siitä huolimatta uskonnot kiinnostavat minua kulttuuri-sosiaalisena ilmiönä ja niiden filosofia kiehtoo. Haluaisin myös oppia lisää uskontojen psykologiasta.

Minut kasvatettiin perus ev.luterilaiseksi. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan ja rukoilin aamuin illoin jumalalta apua. Lakkasin uskomasta ysiluokalla, kun pojat alkoivat hakata minua. Olen kuullut sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät olleet aiemmin uskoneet jumalaan, mutta kun kerran kovassa paikassa rukoilivat, niin jumala auttoi heitä ja heistä tuli uskovaisia. Olen katkera siitä, että jumala auttoi tuollaisia, mutta minua, viatonta, pientä uskovaista tyttöä, hän ei koskaan auttanut. Olen mielestäni läpikäynyt helvetin, eikä jumala ansaitse rakkauttani tai uskoani. Jos jumala olisi olemassa, elämäni ei olisi helvettiä.