Lue keskustelun säännöt.
Siitä on tänään muutama kuukausi kun äiti kuoli
23.04.2006 |
ja pahin suruaika tuntuu olleen vallalla vasta vikan kuukauden-kaksi.
Ensimmäinen kuukausi meni jotenkin ihan sumussa ja pönttö sekaisin ja vaikka itkinkin niin en kovinkaan usein.
Nyt sitten olen viimeisen kuukauden aikana itkenyt lähes päivittäin ja ikävä ja suru tuntuu ihan kipuna sisimmässä.
Tyhjensin tänään viimeisiä vaatteita ym äidin kaapeista ja itkua niellen raskain mielin pistin niitä säkkeihin UFF laatikkoon vietäväksi, mitä minä niillä useimmilla itsekään teen.
Tuntuu todella katkerallekin se että nuoren 46v äitini piti kuolla.
Joitakin vaatekappaleita säästin, en vain kyennyt heittämään niitä pois kuten se pusero joka äidillä oli päällänsä 1kk ennen kuolemaansa kun kävi meillä ja ottamassani kuvassani istuu se paita päällään hymy kasvoillaan ja ne juhlavaatteet jotka hänellä oli päällään lasteni ristiäisissä. Säästin myös ison liuku tai solmu mikä lie värjätyn huivin, se on ihanan pehmoinen ja tuoksuu ihan äidille. Itkin tuossa äsken kun kiedoin sen ympärilleni ja sanoin miehelleni että nyt äidin kädet on ympärilläni.
Ihan kamala ikävä äitiä enkä voi käsittää etten voi enää koskaan soittaa hänelle enkä kertoa mistään, voin vain toivoa että hän näkisi sieltä missä on hänelle niin rakkaiden lastenlastensa touhut.
Kommentit (8)
Suru ei koskaan häviä, se vain muuttaa muotoaan. Anna itsellesi aikaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntuu vain niin kamalan pahalle:´´(
Ap
Itse suren kovasti ystäväni kuolemaa, aina silloin tällöin pitää vieläkin selata puhelinta ja katsoa hänen nimeään ja puhelinnumeroaan, jota en ole pystynyt puhelimesta poistamaan. Pieni juttu, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä. Kantaa hänen nimeään puhelimessa aina mukana. Niin kuin merkiksi siitä etten unohda ja että hän on aina mukana...
kuten äidin puhelinnron kännykkäni muistissa ja jopa 5v sitten kuolleen mummoni. Ehkä hassua mutta ei niitä vaan pysty poistamaan, ainakaan vielä. Itkin katkerasti kun huomasin epähuomiossa poistaneeni pari äitini minulle lähettämää tekstiviestiä:´´(
Harmi ettei äidin kännykkä ole toiminnassa, tekisi mieli soitata siihen jotta kuulisin hänen äänensä vastaajassa.
Ap
Oman isäni kuolemasta on jo kohta 4 vuotta, mutta silti hän on mielessäni joka päivä. (itse asiassa hassua, sillä jos hän eläisi vielä, en todellakaan soittaisi hänelle tai ajattelisi häntä päivittäin...). Ja kun lapset tekevät jotain hassua tai oppivat uusia taitoja, ajattelen aina mitä " vaari" ajattelisi tai sanoisi. Välillä tuntuu, kuin hän olisi jossain tässä ihan lähellä läsnä - ja uskonkin, että jollain tasolla onkin. Rakkaus ei kuole koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan että yhdessä monta vuotta sitten tulleessa viestissä luki " Rakastan minäkin sinua" . Tahtoisin nyt niin kovasti vain nähdä sen viestin. Ehkä silläkin oli joku tarkoituksensa että poistin ne viestit...
Surutyö voi kestää kauan, mutta jossakin vaiheessa huomaat että se hieman helpottaa..
Oman isäni kuolemasta on tarkalleen vuosi. Ensimmäinen kuukausi meni niin että kovin paljoa en itkenyt. Isäni oli sairas ja oli siis tiedossa että hän kuolee. Koko ajan ajattelin vain että menisi aika nopeammin ja yritin tehdä niin paljon asioita yhtä aikaa, että ei olisi aikaa ajatella. Bussimatkat oli tuskaa kun kyyneleet silmissä piti katsella ulos...ainoa hetki jolloin ei voinut tehdä muuta kuin ajatella.
Sitten vasta kesälomallani se suru tuli ulos, siis muutama kuukausi isän kuolemasta. Silloin oli aikaa ajatella ja muistella isää ja vasta sitten pystyin ensimmäistä kertaa menemään isän haudalle.
Nyt on vuosi mennyt ja tämän viikon ajan on taas muistot olleet pinnassa. Miten isän kanssa juteltiin ja naurettiin...halattiin..Ja miten olisinkaan halunnut hänen olevan läsnä nyt kun ensimmäinen lapsenlapsi tekee tuloaan!
Ikävä on vieläkin, mutta nyt sen surun kanssa pystyy elämään.
Voimia ja jaksamista! Yritä jutella mahdollisimman paljon, varmasti tämä kirjoittelu tännekin auttaa purkamaan niitä omia ajatuksia ja sitä ikävää..
En voi kuvitellakaan..