Miten tukisit teiniä, jonka vanhat kaverit olisivat hylänneet?

ja kertomalla, että vaikka jotkut kaverit tuollaisia, todellinen ystävyys aivan muuta ja hänellä täydet mahdollisuudet siihen.



Suosittele aloittamaan uusi harrastus (älä pakota).



Voit kertoa esimerkkinä tarinani: Yläasteella kaverit hylkäsivät. Olin 8-luokan yksin. 9-luokalla sain uusia kavereita uuden harrastuksen parista, mutta kurjaa oli vielä. Lukioon menin ihan muualle kun nämä enitset kaverini, sain uuden alun ja täysin uuden kaveripiirin.

Jos teini masentuu, niin sitä ei ole helppo huomata. Kannattaa kuunnella, ja tukea. Ja ajoissa pyytää terkkarilta masennukseen tukea.

Oma tarinani on tämä: Menin yläasteelle kouluun, jossa minulla oli vain yksi kaveri. Päivä koulun alun jälkeen, meille tuli riitaa. Seiskaluokan ajan hän mustamaalasi ja haukkui minua kaikille luokkakavereille. Minut jätettiin kaikesta toiminnasta ulkopuolelle, eristettiin täysin muusta luokasta. Jäin yksin ja ulkopuolelle. Vanhat kaverit olivat eri koulussa, saivat yläasteella uusia kavereita jne. Tipuin heidänkin porukastaan pois, tietty välillä viikonloppuisin / iltaisin nähtiin, mutta aika pitkälti olin yksin. Pahaa teki sekin, kun päivät sai yksin vaeltaa koulun käytävillä. Muut kuin opettajat ei puhuneet mulle, eikä mua tahdottu ottaa ryhmiin mukaan ym.



Lukioon menin virheellisesti samaan, kuin moni muu yläasteella samalla luokalla ollut. Elämä ei siis merkittävästi parantunut. Onneksi lopulta tajusin vaihtaa koulua, mutta vasta täysi-ikäisenä elämäni helpottui, kun pääsin siitä porukasta "irti". Pääsin aloittamaan puhtaalta pöydältä, kaukana, koulussa jossa minua ei tunnettu. Olipa muuten helpotus!



Kuitenkin tuo "pelko" yksinjäämisestä ja eristämisestä on kulkenut koko loppuelämän itsetunnossa mukana. Pelkään joka kerta aloittaessani uutta ihmissuhdetta, uutta koulua, uutta työpaikkaa jne, että jään ulkopuolelle, minusta ei pidetä, että olen täysi kummajainen, tyhmä ja idiootti, enkä itse sitä näe.



Itsetuntoon on siis jäänyt pysyvä jälki yläasteaikojen tapahtumista, vaikka nykyään minulla on korkeasti koulutettu, komea ja aivan ihana mies, kivoja kavereita ja opiskelu- ja työpaikoista on aina löytynyt uusia ystäviä ja olen helposti sulautunut joukkoon mukaan.



Omat vanhempani eivät aikoinaan kuunnelleet eivätkä ymmärtäneet, kun yritin kertoa jääneeni ulkopuolelle ja ilman ketään kavereita. Muistan ikäni, kun äiti kysyi, olenko tehnyt jotain sellaista, että muut luokkakaverit ovat eristäneet minut ulkopuolelle!!! Ihan uskomatonta!! Jokainen tietää, että yläasteella joka ikisellä luokalla aina joku (tyttö) jää (jätetään) ulkopuolelle.



Et siis ap voi paljoakaan tehdä teinin hyväksi, muuta kuin olemalla tukena ja olemalla syyllistämättä teiniä tilanteesta. Älä yritä pakottaa häntä uusiin piireihin tutustumaan ihmisiin tms, mutta anna hänelle mahdollisuuksia: Mahdollisuuksia harrastuksiin, mahdollisuus vaihtaa koulua (varsinkin jos on jo toisen asteen koulutuksessa!!) jne.



Aika auttaa.