Lue keskustelun säännöt.
Kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa vanhemmuutta
08.02.2018 |
Kaipaisin silloin tällöin toista aikuista pohtimaan vaikka lapsen koulussa ristiin menneitä kaverisuhteita tai jakamaan huolta toistuvista leikkauksista. Joskus yritin avata keskusteluja täälläkin, mutta se vasta turhaa olikin ja tuli entistä yksinäisempi olo ja usein vielä paha mieli kaupan päälle. No, ei voi mitään, jaksettava on. Kyllä maailma on kova, kylmä ja surullinen paikka. Harmi etten tajunnut lasta suunnitellessa miten kohtuutonta kaikki voikaan pahimmillaan olla, sillä niin rakas kuin lapsi onkin, en häntä olisi ikinä tähän maailmaan synnyttänyt jos olisin silloin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt. Ja joo, tulkaa vaan a pinat haukkumaan kun ette l uuserit muuta osaa, ei kiinnosta enää.
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Miksi oot yksin?
Jos kerron, sitä ei a) uskota b) "oma vika" ja muuta yhtä asiaankuuluvaa ja fiksua. Haluaisin kertoa sillä taakkani on tosiaan kohtuuttoman raskas, mutta tiedän jo vuosien yrittämisen jälkeen ettei siitä ole mitään hyötyä. Ei kertomisesta kanssaihmisille, ei viranomaisille, ei kellekään. Tai yksi vertaistaho toki on, mutta se ei lopulta pitkälle hyödytä, että puimme asiaa keskenämme suljetussa ryhmässämme kun arkielämämme ei siitä muutu eikä apua tai tukea tule mistään. Olen siis valinnut yksinäisyyden sillä tilanteeni on niin erilainen suurimpaan osaan verrattuna etten jaksa enää jatkuvasti kohtaamaani tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä tai jopa syyllistämistä, ivaa ja vähättelyä. No, ei voi mitään mutta näissä tilanteissa eläviä lapsia käy niin sääliksi kun edes "ammattilaiset" ei liian usein tajua tilanteesta hölkäsen pöläystä ja kriittisen tärkeä apu jää kokonaan saamatta. Sosiaalialalle tarvittaisiin todella kipeästi koulutusta näkemään ja toimimaan tilanteissa joissa on vallankäytön eri muotoja, sillä ne ovat kohteelle äärimmäisen tuhoisia. Lapsen takia vaan sattuu niin paljon, mutta luoja tietää että olen yrittänyt saada apua, läkähdykseen asti eli siitä minua ei ainakaan voi kukaan syyttää. Olen todella usein miettinyt, miten maailma ja ihmiset voivatkin olla joskus niin loputtoman epäoikeudenmukaisia, ymmärtämättömiä ja piittaamattomia. Välillä jopa melkein harmittaa etten osaa olla epäreilu ja kova, mutta sitten lopulta ei kuitenkaan sillä en voisi katsoa itseäni peilistä jos sille tielle lähtisin. Niin ja ovimatto en ole mutta kun objektiivinen ja rauhallinen keskusteleva asioiden käsittely loppuu vastapuolelta, ei minulla ole enää mitään millä puolustautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sun ihmissuhteet ovat katkenneet? Oletan vaan, että sulla niitä on kuitenkin aiemmin ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi oot yksin?
Jos kerron, sitä ei a) uskota b) "oma vika" ja muuta yhtä asiaankuuluvaa ja fiksua. Haluaisin kertoa sillä taakkani on tosiaan kohtuuttoman raskas, mutta tiedän jo vuosien yrittämisen jälkeen ettei siitä ole mitään hyötyä. Ei kertomisesta kanssaihmisille, ei viranomaisille, ei kellekään. Tai yksi vertaistaho toki on, mutta se ei lopulta pitkälle hyödytä, että puimme asiaa keskenämme suljetussa ryhmässämme kun arkielämämme ei siitä muutu eikä apua tai tukea tule mistään. Olen siis valinnut yksinäisyyden sillä tilanteeni on niin erilainen suurimpaan osaan verrattuna etten jaksa enää jatkuvasti kohtaamaani tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä tai jopa syyllistämistä, ivaa ja vähättelyä. No, ei voi mitään mutta näissä tilanteissa eläviä lapsia käy niin sääliksi kun edes "ammattilaiset" ei liian usein tajua tilanteesta hölkäsen pöläystä ja kriittisen tärkeä apu jää kokonaan saamatta. Sosiaalialalle tarvittaisiin todella kipeästi koulutusta näkemään ja toimimaan tilanteissa joissa on vallankäytön eri muotoja, sillä ne ovat kohteelle äärimmäisen tuhoisia. Lapsen takia vaan sattuu niin paljon, mutta luoja tietää että olen yrittänyt saada apua, läkähdykseen asti eli siitä minua ei ainakaan voi kukaan syyttää. Olen todella usein miettinyt, miten maailma ja ihmiset voivatkin olla joskus niin loputtoman epäoikeudenmukaisia, ymmärtämättömiä ja piittaamattomia. Välillä jopa melkein harmittaa etten osaa olla epäreilu ja kova, mutta sitten lopulta ei kuitenkaan sillä en voisi katsoa itseäni peilistä jos sille tielle lähtisin. Niin ja ovimatto en ole mutta kun objektiivinen ja rauhallinen keskusteleva asioiden käsittely loppuu vastapuolelta, ei minulla ole enää mitään millä puolustautua.
Aika harvalla meistä on ketään, joka jollain konkreettisella tavalla voisi vaikuttaa lapsen koulussa ristiin menneisiin kaverisuhteisiin tai jatkuviin leikkauksiin.
Tuttu tunne, vaikka olenkin onnellinen, etta ero tuli lapsen isasta. Ollaan onnellisempia ilman hanta, MUTTA kun kamppailen teinin kanssa kotitehtavien parissa monta iltaa viikossa tulee mieleen, et ois kiva jos joku muu olis apuna. Varsinkin ne matikantehtavat!!
Miksi oot yksin?