Mieltä vaivaa, etten tunne pääseväni eteenpäin tai että minussa on jotain vikana. Pääni lyö tyhjää enkä tunne olevani läsnä. Olenko oikealla suunnalla edes?

Minulla on takana hyvin vaikeat kokemukset.
Lapsuus meni tunteita peitellen, vanhempien tainnuttaen elämänsä viinalla ja kaikki oli kaaosta ja draamaa. Mikään ei oikein ollut tasapainossa ja aina sai olla varautunut, että kuka joutuu putkaan, mielisairaalaan tai hautaan.
Kuitenkin oli siellä onnellisiakin hetkiä ja aikalailla ulkopuolisille saatiin asiat näyttämään hyvältä kaikinpuolin.

Itse alkoholisoiduin varhaisteininä, varastelin ja sekaannuin huonoon seuraan jossa minua hyväksikäytettiin. Loppuen lopuksi tulos oli väkivaltainen mies, ulosotto, vakava masennus ja sitä myöten ei toivoa mihinkään.
Syömishäiriö, itseinho ja synkät ajatukset olivat vallanneet pään.
Tällöin olin vajaa parikymppinen ja tuntui, ettei elämä ole minua varten.

Nousin ylös kuitenkin, tai sain mahdollisuuden yrittää. Laitoin kamat kasaan ja jätin kaiken ja muutin pois.
Aloitin työt ja sain vaikutuksen sopimuksen.
Olen kehittynyt kaikilla osa-alueilla elämässäni.
Alkoholin käyttö vähentynyt radikaalisti, säännöllinen arki, kuntoilu, uudet ihmiset ja terveellinen ruokavalio, ulosotto maksettu töitä tekemällä.
Kaikki on muuttunut mutta päässäni on jotain vikaa, tuntuu siltä.

Varmasti moni on kokenut pahempaakin mutta tuntuu, että toisinaan olisin jumittautunut enkä jotenkin pääse esiin ja eloon kunnolla.
Ehkä jopa pelästyn riemun tunteita ja kun elämä tuntuu mahtavalta ja sitten taas tyrin, sillä minusta tulee impulsiivinen ja pilvillä elävä.
Aikaiseksi en kuitenkaan saa paljoa.

Tuntuu ajoittain, että olen liian laiska ja tyhmä. Että ihmiset pitävät minua idioottina ja hyväksikäyttäjät ilmestyy elämääni vaikka olen yrittänyt elää maltillisesti, välillä vaan rupee lipsumaan jalka väärälle polulle.
Saatan pelata liikaa raha-pelejä, juoda tai aiheuttaa muuten vain itselleni harmia.
Sekaannun vääränlaisiin ihmisiin vaikka ovat vaikuttaneet todella tervejärkisiltä ja hyväsydämisiltä.
Minä itse olen yrittänyt olla positiivinen, jakaa henkilöille myötätuntoa ja olla tuomitsematta.
Haluan että ihmisten on hyvä olla seurassani mutta jostain syystä olen kuitenkin yksinäinen.
Toisaalta tiedostamatta sekä tiedostaen työnnän ihmisiä pois ja minä vaivun kuoreeni välillä.

Ehkä eniten kuitenkin ahdistaa kun en tunne pääseväni kohti unelmiani.
Ajatuksia on paljon ja olen niitä vähän toteuttanut. Sitten väsyn kun joudun keskittymään kunnolla.
Tulee huono omatunto kun en vain jaksa.
Olen nyt kaksi vuotta painanut menemään.
Kasvanut henkisesti paljon ja käsitellyt asioita. Tehnyt töitä, pitämättä kunnolla lomaa koko aikana.
Silti vain en tunne riittäväni itselleni ja pelko siitä että olen epäonnistunut tai riittämätön tulee esiin hyvin voimakkaana välillä kun taas toisinaan tunnen jotain sellaista iloa ja kiitollisuutta kaikesta mitä en voi sanoin kuvailla.

En tiedä yhtään mikä minä olen ja mistä minuun on ja miksi en tee niitä asioita jotka herättää intohimon.
Tuntuu, että elän vasten omia periaatteitani liian usein ja se saa minut pettymään itseeni ja menettämään uskon, siihen voinko saavuttaa elämässäni asioita.
En saa juurikaan kiksejä enää työstäni, se ei vaan kiinnosta ja olen väsynyt siihenkin josta minulla on huono omatunto.
Kun en tiedä olenko kuitenkaan kehittynyt tarpeeksi nopeasti.

Anteeksi sekava teksti mutta pakko saada kirjoittaa ajatuksia, jos joku saisi minut ymmärtämään jotain mitä en itse välttämättä näe.