Raskas suhde äitiin

Avautumista:

Olen ollut pitkään yksinäinen ja masentunut, erittäin masentunut. Nyt olen enää yksinäinen. Olen tehnyt pitkän työn selättäessäni masennuksen, riski masentua uudestaan on tietysti aina olemassa.

Olen pikkuhiljaa päässyt jaloilleni, olen saanut raha-asiani kuntoon, aloittanut työt erittäin pitkän tauon jälkeen, olen innostunut elämästäni!

Ongelmaksi on muodostunut ystävyyteni äitini kanssa. Lyhykäisyydessään äidilläni on peliongelma ja alkoholiongelma. Velkaantunut pahasti, joka kuu rahat loppu vuorokauden päästä eläkepäivästä. Syynä peliautomaatit, veikkaus ja alkoholi.

Mitä paremmin voin, sitä suuremmaksi rasitteeksi koen ihmissuhteeni äitiin. Jotenkin nään nyt selkeämmin miten epätervettä ja suorastaan itsekästä on tuhlata omat rahat ja sitten olla naama nurin päin koko kuukauden ja lainailla muilta rahaa jatkuvasti.

En koe, että äitini olisi milläänlailla aidosti onnellinen puolestani. Tunnen, että hänelle olisi mukavempaa jos olisin samassa jamassa kuin ennenkin. Silloin minulle voisi valittaa taas huoletta elämän kurjuudesta koka saralla.

Yksityiskohtia/syitä on vaikka kuinka paljon siihen, miksi uskon, että olisi tervettä elää elämääni ilman äitiä.

Ja kyllä myönnän, olen itsekin ripustautunut äitiini liikaa. Olen aikuinen nainen ja minulla on lapsikin. Luulisi olevan helpompaa alkaa täysillä elämään vaan omaa elämäämme. Ei tässä kumpikaan ole pulmunen, mutta koen, että olisi hyvä ottaa iso etäisyys häneen. Satuttaa katsoa kun toinen haaskaa elämänsä.

Ja dilemmahan on kai siinäkin, että hän oli minun tukenani kun itse olin masentunut. Mutta nyt itse tunnen, että haluan nauttia elämästäni ja haluan uusia iloisia ihmissuhteita elämääni. Enkä tiedä enää miten suhtautua toisen jatkuvaan itsensä satuttamiseen.

Tuli pitkä ja sekava tarina...millaisia ajatuksia herää?