Minulle varmaan nauretaan, mutta...

Olo on epävarma, kun en koe itseäni mitenkään seksuaaliseksi ihmiseksi taikka koe tarvetta parisuhteeseen tai seurusteluun tai muuhun. Olen 19-vuotias ja oman kokemukseni mukaan bi. Tiedetään oon vasta ihan kakara ja tämä on nuoruuden epävarmuutta, siinä ei ole mitään hävettävää, ettei ole harrastanut seksiä, kaikki ei tarvitse parisuhdetta ja olenkohan ehkä aseksuaalikin, joo joo. On vaan niin vaivaannuttavaa, kun kaverit seurustelee ja on silminnähden onnellisia ja heillä on aina joku, jonka kanssa viettää aikaa. No minulla on lemmikkilisko ja läppäri kaverina, jee... On vaikea katsoa muita niin onnellisina, suukottelemassa rakkaitaan ja samalla itse yrittää pohtia, mikä taika niiden välillä on. Olen ehkä vähän kateellinenkin.

Kaksi kertaa olen saanut tilaisuuden. Minulle on tultu tunnustamaan ihastusta. Tuossa tilanteessa menen vähän lukkoon ja sanon liukuhihnalta jotenkin kieltävän vastauksen. Yhtäaikaa, vaikka olen kateellinen muiden parisuhteista ja haluaisin itse seurustella, pidän myös kaikkea hellyyttä, suukottelua ja sellaista läheisyyttä jotenkin naurettavana. Sen ainoan kerran, kun päädyin pussailemaan mielestäni hyvinkin kauniin naisen kanssa, minua vain alkoi naurattamaan kesken kaiken niin paljon, että oli pakko lopettaa kesken. En pystynyt katsomaan häntä edes silmiin.

Olen ihastunut elämässäni tasan kaksi kertaa. Ensi-ihastukseni oli söpö poika lukiossa ja toinen kerta on nyt. Noin 30v mies. Hänen kanssaan on helppo olla. On samat harrastukset, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja paljon puhuttavaa, opiskellaan samaa alaa. Hän on paras ystäväni ja samalla ihastukseni, mutta on myös varattu, joten se siitä.

Tuntuu tyhmältä edes avautua tästä, koska tämähän on vain sitä murrosvaihetta ja aikuistumista ja muuta tekosyytä jonka piikkiin "oikeasti aikuiset" lykkää kaikki nuorten ongelmat. Minulle tämä on ihan realistinen ongelma ja murhe. Jos haluatte pohtia asiaa kanssani, niin yrittäkää eläytyä teinin/nuoren aikuisen maailmaan jooko?

T. Kohta20