Huomasin juuri, että olen vuosikaudet

elänyt elämään uhrikuvitelmissani. Olen jättänyt tekemättä asioita ja linnottautunut omiin oloihini siksi, koska olen uskotellut itselleni olevani jonkin sortin olosuhteiden uhri. Voi herranjestas. Täytyy kyllä myöntää, että onhan se ollut useimmiten ihanaa käpertyä vällyjen väliin ja olla tekemättä yhtään mitään ihan vain siksi, koska olen niin paljon vääryyttä kärsinyt, että siitä syystä onkin suorastaan velvollisuus vain olla ja maata.

Miten tästä eteenpäin, niin en tiedä. Joka tapauksessa sisäiset puheet ja keskustelut uhrin äänellä loppuvat nyt tähän. WISH ME LUCK!