Kohta sitä alkaa pelätä itseään ja sitä, miten pitkälle on valmis menemään...

...jotta tyhjyys täyttyisi.

Rakkaus ja rakastaminen on tärkeää. Samoin ihastukset, läheisyys ja pusuttelu. Vaan mitä jos ei kaipaa sellaista? Mitä jos ei tiedä, miltä kaikki nuo tuntuvat ja on vain tyhjä sisältä siitä kohtaa, missä nuo asiat pitäisi olla?

Eräs aikuinen kohteli minua huonosti ollessani lapsi ja jätti ikuiset arvet ja alemmuudentunteen, mutta olen päässyt siitä yli. Olen asian hänen kanssaan selvittänyt, en ole hänelle vihainen. Muutoin minulla oli hyvä lapsuus, rakastava perhe, kavereita, kaikkea mitä lapsuuteen kuului. Silti en tiedä miltä se tuntuu, kun joku on lähellä. En ole koskaan päästänyt toista niin lähelle, että hän pääsisi mukaan ajatuksiini ja tuntisi mitä minä tunnen. En ole ikinä ihastunut kehenkään, en tiedä miltä rakkaus tuntuu. Sitä vain pyörii kavereineen ja ystävineen, katselee kun muut suukottelevat kumppaneitaan ja itse seisoo kädet taskussa pölisemässä niitä näitä, tietämättä mikä se taika niiden pariskuntien välillä on. Ymmärtämättä sitä. On vaikeaa kaivata sellaista, mitä ei koe olevan olemassa ja se käy välillä rankaksi. Tuntuu, kuin jäisi jostain paitsi. Pikkuhiljaa tämä syö minut sisältä. Tavallaan se kateus siitä, mitä muut saavat kokea mutta itse jää ulkopuolelle. Sitä tyhjyyttä olen viimeisen 10 vuoden ajan täyttänyt musiikilla ja ruoalla, nyt myöhemmin alkoholilla.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta...