Onko kellekään tullut kriisiä oman äidin kanssa esikoisen synnyttyä?

En kyllä osannut pitää päätäni enkä oikeuksiani lapseen, ja sitten tunsin syyllisyyttä, jos halusin sanoa ääneen sen mitä oikeasti haluan. Äitini on kyllä tosi kauhean herkkä loukkaantumaan, joten ei ihmekään että tunsin noin... Jonkin aikaa oli pakko pitää välit tosi kylminä, että pystyn pitämään pääni asioissa.

Ottaa päähän monikin asia, mutta just nyt, en jaksa välittää.

Se olikin aika kaamea shokki, kun oma äiti, jonka nyt luuli tuntevansa, muuttui täysin ihmeelliseksi marttyyriksi samalla kellonlyömällä kun esikoinen syntyi. Se oli Kauheaa. Oma elämä oli mullistunut vauvan myötä, ja sitten rupesi oma äiti sekoilemaan :( En ikinä unohda sitä tilannetta, vaikka aikaa on kulunut pari vuotta. Tokan lapsen kanssa ei vastaavaa enää ollut. Onneksi.

Kertoisitko omasta tilanteestasi? Musta tuntui/ tuntuu yhä, ettö olin yksin tällaisessa tilanteessa.

Olin jo ihan " aikuinen" esikoisen synnyttyä. Äiti puuttui kovasti kaikkeen (omien sanojen mukaan hyvää tarkoittaen) mutta mulla hormonien myllertämä mieli pahoittui herkästi ja ajauduimme koviin riitoihin ja toisiemme syyttelyyn. Äitini on myös ollut eräänlainen marttyyri joka on uhrannut itse oman elämän miehen ja lasten eteen ja joka korostaa ulkoisia asioita enemmän kuin minä. Hänen mielestään selvästi olen huono äiti kun en toteuta samoja asioita kuin hän.

Omat vanhempani erosivat 33 vuoden avioliittovuoden jälkeen, samoihin aikoihin meille syntyi esikoinen. Olin aiemmin ollut äitini kanssa kuten kaverit konsanaan, sit yhtäkkiä koko avioero kriiseineen kaatui vasta synnyttäneen hormoonit sekaisin olevan niskaan. Tukea luulin saavani, mutta ainut tukija olin minä. Anoppi vielä kuoli samoihin aikoihin, joten miehellänikin alkoi melkoinen kriisi samoihin aikoihin. Ainut hyvä, mitä tästä seurasi; oli se, että " napanuorani" omaan äitiini katkkesi todella ja itsenäistyin ja opin ottamaan vastuuta elämästä jne. ihan itse! Tosin vaikeimman kautta. Äitini on vasta nyt " oppinut" mummon roolin monen vuoden jälkeen. Tosin ero teki äidistäni ihan omituisen ihmisen!

Lasten synnyttyä olen alkanut ymmärtää äitiäni entistä paremmin ja hänen ratkaisujaan. Olemme nyt molemmat äitejä ja lähennyimme valtavasti. En ollut enää murkku, eikä hän murkun hermostunut äiti. Molemmat aikuisia naisia. Maanantaina meillä vapaapäivä, mennään leffaan ja kuntosalille ja lounaalle yhdessä.

meillä kriisiytyi suhde anopin kanssa. Anopilla yhtä aikaa vaihdevuodet, kohdunpoisto ja tämän päälle kuvitteli, että hänelle syntyy lapsi, johon hänellä on etenkin oikeuksia..



On täällä kuultu tarinoita hankalista äideistäkin. Voisin kuvtella, että tämä on vielä kivuliaampaa henkisesti kuin anoppisuhteessa ainakin jos tulee täysin yllätyksenä.

Mä itse olin raskaaksi tullessani 21v opiskelija ja tuleva yksinhuoltaja. Äiti puolestaan oli 37v ja ei omasta mielestään ollenkaan valmis mummoksi.



No raskausaika kasvatti hänetkin mummoksi ja lapsen syntymän jälkeen on ollut kyllä todella ihana mummo. Eikä meillä ole ollut ongelmia sen jälkeen.

tullut, vaan enempi äidilleni. Hänellä nousi " vauvakuume" vaikka vaihdevuodet jylläävät täysillä. Välillä tuntui, että hän mielsi, että lapsi oli hänelle syntynyt. Pidin kumminkin heti nämä piirteet huomattuani hyvin tiukkaa linjaa omista kasvatsutavoistani ja tein erittäin selväksi ja myös sen, että MINÄ olen lapsen äiti, ei hän. Hän voi MUMMONA lasta rakastaa, mutta äiti hän ei lapselle ole. En antanut lasta edes hoitoon enne kuin lähemmäs 1-v:nä, sillä tiesin, että äitini yksin ollessaan lapsen kanssa ei olisi noudattanut minun toiveita ja ohjeita lapsen suhteen vaan olisi tehnyt kaiken oman pään mukaan. Ja sillonmin vain lyhyeksi ajaksi.

(Esim. hän loukkaantui minulle, kun en antanut hänen antaa 5kk vauvalle jäätelöä. Olimmehan mekin siinä iässä jo saaneet).