Mies 29v + 2v miettii; kristillinen elämäntapa

Joskus hyvin nuorena ajattelin, että uskonto on lähinnä nippu rajoituksia, joita noudattamalla tulee nostetuksi hyvän ihmisen arvoon. Jos nyt ajattelen seurakunnan työtä ja teologiaa, on siinä paljon vaikutteita psykologiasta ja kasvatustieteestä, mutta toisaalta joskus tuntuu että uskonnollinen suuntautuminen on myös oikotie statukseen ja asiantuntijuuteen jonkun asioihin enemmän perehtyneen yli. Ehkä kirkonihmisen pidättyväinen, tapetille nostettu rooli on keino suitsia ihmisten pahimpia ylilyöntejä ja itsekkyyttä toimien tasapainottavana vaakana oman edun tavoittelun ja korkeampien aatteiden välillä. Epäuskonnollinen aatesuunta ei tätä hillintävaikutusta voi kaiketi samalla tavalla tuottaa, koska se perustuu kuitenkin vain kuolevaisten ihmisten ajatuksiin ihan virallisesti kuin epävirallisestikin. Siis vaikka tiede keksisi huomenna, että ihmisen kannattaa maksimoida onnellisuutensa elämällä mahdollisen itsekkäästi ja jopa sosiopaattisesti, teologia kuitenkin auttaisi torppaamaan tätä trendiä arvovaltaan vetoamalla.

Välillä olen miettinyt myös sitä minkälaiset kirjoittamattomat tai kirjoitetut säännöt ja rajat seurakunnan työntekijöillä tai muilla uskovaisilla oikein pitäisi olla ja minkälaista ja miten tehokasta itsesäätelyä he harrastavat.
Voisiko tällainen ihminen esim.harrastaa jotain kamppailulajia, jossa kilpaillessa palkitaan vahingon aiheuttamisesta toiselle kilpailijalle kuten nyrkkeilyssä ja monissa muissa? Voiko seurakuntalainen puristella peppuja yökerhon tanssilattialla jos ei juo alkoholia tai juoda, kunhan ei konttaa kännissä? Saako kiroilla? Saako pukeutua persoonallisesti tai koristella ihoaan tatuoinneilla? jne.