Kateus vie kalatkin vedestä? Milloin sinua on kadehdittu, ja miten se näkyi?

Työssäkäyvät ihmiset tuntuvat aina kritisoimaan työttömyyttäni ja sen, että elään "niiden" verorahoilla. Ilmeisesti työelämä ei sittenkään ole niin mielekäs juttu vaikka itse jaksavat koko ajan toitottavan sitä.. 

En ole huomannut. En juurikaan mieti mitä muut ajattelevat. Se on minulle aivan yhdentekevää. Elän omaa elämääni omalla tavallani lähimmäisteni hyväksi. Omien tekemisteni ajattelu vie minulla kaiken ajan ja tarmon.

Yhden ystävän kanssa on kurjaa mennä baariin. On sinkku ja itse avoliitossa useamman vuotta. Tietyn drinkkimäärän jälkeen ystäväni on melko ailahtelevaa tyyppiä muutenkin, mutta erityisesti tanssilattialla jos joku miespuolinen lähestyy/joku mies tanssittaa (ei hitaita) minua, niin ystäväni on myrkyn niellyt sitruuna, menee istumaan tai tanssilattian reunalle seisoskelemaan drinkki kädessä ja mulkoilee kuin pillastunut sonni. Ei puhu ehkä koko loppuiltana kuin enintään kyllä/ei vastauksia töksäytellen ja on "vihaisen" oloinen. En ole koskaan ymmärtänyt tätä mielialan äkillistä muutosta, kerran kysyin suoraan ja hän vastasi vihaisena

Joskus on vaikeaa iloita toisen ihmisen puolesta... Mistä tämä johtuu, onko se kauteutta, varmaan. Täytyy myöntää että joskus olen itsekin huomannut ettei mulle ole tullut sellaista ihanaa iloa toisen puolesta jos toisella on käynyt mahtava tuuri tai toinen on saavuttanut jotain hienoa. Muistan ainakin tilanteen jossa samalla alalla työskentelevä kaveri pääsi omaa työpaikkaani "huonommasta" työpaikasta omaa työpaikkaani "parempaan" paikkaan. En vaan osannut olla iloinen heti; sisällä jotenkin jysähti ja sanat juuttuivat kurkkuun vaikka kaiken järjen ja korrektiuden mukaan kaverin uusi työpaikka oli hieno juttu ja minunkin olisi pitänyt olla siitä iloinen. No, kyllä sitten aikanani sain pääni järjestykseen enkä jäänyt kateudessa (?) vellomaan. Oikeastaan hävetti se oman mielen pikkusieluisuus kun en osannut olla oikealla tavalla iloinen. 

Olen itsekin ollut vastaanvalla tavalla kateuden (?) kohteena. Opiskelin aikuisiällä maisteriksi ja harvassa olivat ne ihmiset jotka onnittelivat yliopistoon pääsystä ja tutkinnosta. Esimerkiksi kun kerroin työpaikan kahvipöydässä opiskelupaikan saannista (ihan neutraalisti, leuhottamatta), puhe kääntyi erilaisten yliopisto-opintojen turhuuteen ja siihen miten korkeakouluopiskelijat tuhlaavat yhteiskunnan rahoja roikkumalla yliopistoissa kirjoilla. Onnitteluja tai tsemppaamista ei tullut. 

Mä luulen että kun ihmisellä on joku tietty asema, sosiaalinen lokero tuttavapiirissään, sen muuttuminen on kriisi muille. Esimerkiksi mulla oli työyhteisössä tietty rooli johon kuului se tietyntasoinen koulutus jne, ja kun se muuttui, olkoonkin vain koulutustason osalta, muiden oli tosi vaikea suhtautua siihen. Järkytin jotain sosiaalista tasapainoa vaikka käytännössä mun koulutustason nousu ei työkavereiden elämään vaikuttanut mitenkään.

En ole varma, mutta oletan kaverini olleen kateellinen miehestäni, jolla on korkeampi koulutus kuin ystäväni miehellä. En ole varma, mistä huomaan toisen olevan kateellinen. Sen sijaan tiedän itse olevani kateellinen kurssikavereideni viroista (koska itse en ole virassa, enkä tule koskaan virkaa samaan.). Olen kateellinen, kun ystäväni lapset menestyvät paremmin, heillä on työpaikat, asunnot, jne. Olen kateellinen, kun muilla ikäisilläni, saman koulutuksen saaneilla on vakituinen työpaikka ja -tulot. Ja heillä on mahdollisuus siksi matkustella lomillaan ulkomaille. Kadehdin niitä, jotka eivät ole työttömiä - vaan taloudellisesti turvassa. Kiukustun sisäisesti, kun kuulen vakituisessa työpaikassa, "työllisen", valittavan työtään, työpaikkaansa. Jos voisin, niin sanoisin heti että "irtisanoudu ja ryhdy pitkäaikaistyöttömäksi". "Ryhdy hakemaan työhaluisena työtä alaltasi, ja tule joka kerran ei-valituksi-tällä kertaa".

Ravintolassa mua ennen vanhaan, n 10 v sitten, kehuttiin kauniiksi ja oli semmonen tilanne sit siinä just ja siihen eksyi ystävän äiti, joka alkoi oikeen kovaan ääneen pohtiin, että ei toi "Erika" nyt hänen mielestään niin kaunis ole. Olin ihan huuli pyöreänä, että olen minäkin tässä, että kehtaa tuommosia pohtia, vaikka vieressä istun :) Ei se mun maailmaa kaatanut, mutta jäi mieleen kyllä.

Hänellä on useampi tyttö ja tästä nuoremmasta on kuvien perusteella tullut nätti tyttö, mutta en mä kenenkään ulkonäköä noin ruotis, hei olin vaan kahvilla en missikisoissa.

Eräs tuttu pystyy hädin tuskin kohtelemaan minua normaalisti koska ei kestä että minulla on kaikki "paremmin" kuin hänellä.

Olen tavis pullukka ja hän kaunis laiheliini niin hän ei voi ymmärtää miksi elämä meni niin että minulla on pitkä parisuhde ja kaiken lisäksi varakas mies. Itse hän on pienituloinen yh.

Piilovittuilua, vihaisia katseita ja katkeraa puhetta...

Onhan näitä, kateellisia. Pahimmalta tuntuu kuitenkin se kun pitkäaikainen ystävä, joka on kestänyt rinnallasi tuulet ja tuiskut lohduttaen, muuttuukin taikaiskusta katkeraksi ja kateelliseksi kun kaverilla meneekin hyvin. Ehkä se on juuri tuota jonkun mainitsemaa lokerosta poistumista joka hämmentää.

Up

Yksi kaverini ei voi sietää sitä, että meillä on enemmän rahaa kuin heillä. Ja me olemme aivan normaalisti toimeentulevia, keskiluokkaisia ihmisiä, ja hekin tulevat olemaan kun kaverini valmistuu koulustaan ja pääsee takaisin työelämään. Meillä on huolia ja murheita elämässä, menetyksiäkin, mutta ne eivät tunnu kompensoivan hänen mielessään mitään. Jos on rahaa, niin se riittää. 

Hän esimerkiksi kysyi, mitä sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi. Kerroin, ja hän ei sanonut mitään. Hän kuuli, että suunnittelemme lomamatkaa (ihan vaan Teneriffalle), eikä sanonut yhtään mitään. Se on se hänen tietty ilme. Ihan kuin hän yrittäisi peittää inhonsa hymyllä, mutta se hymy on kuin irvikissan hymy. Tekohymy, sellainen mairea. 

Ja joskus tuntuu, että hän ei halua nähdä minussa hyvää. Ei koskaan sano mitään minusta, miestäni saattaa kehaista, mutta minä saan sen irvikissahymyn.

Miksi edes olen hänen kaveri? En tiedä, nyt kun aloin itsekin tätä miettiä. 

Olen kohdannut kateutta kun sain "kaiken" helposti. Mies, häät, vakituinen työpaikka ja uusi talo, pari lasta. Ilmennyt pahan puhumisena, arvosteluna, mitätöintinä. Sinänsä hirveää, kun samat ihmiset tietää ettei lapsuuteni ollut helppo. Silti näköjään kovin vaikea iloita.

Minä olin teininä sellainen hulivili, menestyin koulussa ihan ok, mutta pojat kiinnostivat paljon. Tätä vanhempana biletin armottomasti. Minulla on muutamia ystäviä noilta ajoilta, jotka olivat minua kiltimpiä ja kai aina ovat jotenkin ajatelleet, että menestyvät minua paremmin. Nyt 3kymppisenä minulla on kaksi työllistävän alan maisterin tutkintoa, mies ja kaksi lasta sekä omistusasunto. Saan tod.näk. pian vakiviran. Näillä kavereilla ei parisuhdetta ja ovat valmistuneet ns. heikoilta aloilta, eli ei töitäkään mainitusti. Heille on vaikea suhtautua minun onneeni, vaikka en sitä tuokaan esiin. Se tuntuu oudolta, että saatan huomata heidän olevan kateellinen, sillä omien sanojensa mukaan eivät edes halua lapsia ym.

Minua on kadehdittu siitä, että jäin työttömäksi ja nyt mulla on alle 500 €:n kuukausitulot. Makaan viimeisten tietojen mukaan vain sillä kuuluisalla sohvalla ja kittaan kaljaa.

Totuus sattuu olemaan aikalailla toisenlainen.

Olen 180cm pitkä nainen ja usein huomaan että alle 175cm miehet joskus ovat aivan tahattiman ilkeitä.

Yhden ystävän kanssa on kurjaa mennä baariin. On sinkku ja itse avoliitossa useamman vuotta. Tietyn drinkkimäärän jälkeen ystäväni on melko ailahtelevaa tyyppiä muutenkin, mutta erityisesti tanssilattialla jos joku miespuolinen lähestyy/joku mies tanssittaa (ei hitaita) minua, niin ystäväni on myrkyn niellyt sitruuna, menee istumaan tai tanssilattian reunalle seisoskelemaan drinkki kädessä ja mulkoilee kuin pillastunut sonni. Ei puhu ehkä koko loppuiltana kuin enintään kyllä/ei vastauksia töksäytellen ja on "vihaisen" oloinen. En ole koskaan ymmärtänyt tätä mielialan äkillistä muutosta, kerran kysyin suoraan ja hän vastasi vihaisena

Tämä on kyllä huvittava, jonka itsekin olen monesti kokenut. Jos joku mies kääntyy muutamaksi minuutuksi juttelemaan niin alkaa kaverin puolelta vihaiset katseet kädet puuhkassa ja yllättäen halutaan vaihtaa baaria tai lähteä kotiin. Sitten olenkin valmis lähtemään mutta kappas kaverille tulee joku juttelemaan niin ei enää olekaan minnekään kiire. Mutta vähän ajan päästä taas, jos itselleni tullaan juttelemaan niin taas alkaa koti-ikävä.

Tuntuu, että siitä ollaan katkeria, kun sain töitä omalta alaltani. Ilmeisesti ihmiset olisivat tarvinneet sen jonkun itseänsä huonomman, jota haukkua. Nyt ei minulle voikaan enää ehdottaa puhelinmyyntiä ja siivousta, jota kuka tahansa saa. 

Tarina voi olla niin kuin aloittaja kertoo. Kateellisia ja pahansuopia ihmisiä tuppaa olemaan, ei kannata heidän kanssa olla läheisissä väleissä. :-/

Mutta itse olen tuttavapiiristä huomannut parikin tällaista tapausta, jossa henkilöt julistavat suureen ääneen kuinka ihmiset vain kaikkoavat ympäriltä, koska kaikki ovat tulleet kateellisiksi. Olen sitten ihmetellyt, että onpas todella ihmeellisiä kavereita, kunnes sitten useammalta taholta selvinnyt, että välien viilenemisen syyt ovat jossakin aivan muualla mutta henkilö ilmeisesti uskottelee itselleen ja muille kateuden olevan syynä. Samantapaisia syitäkin, että varoitellaan hometalosta ym. Mutta sen henkilö kuitenkin silloin unohti kertoa, että olivat ostamassa vanhaa puutaloa, vailla kuntotatkastusta, ja kaverit olivat aidosti huolissaan.

Lukiossa kuvaamataidon kurssilla yksi tyttö oli suunnattoman närkästynyt siitä, että olen hyvä kuvaamataidossa. En ole koskaan sillä leuhkinut, tai mitään vastaavaa. Piirtänyt olen koko ikäni.

Kurssilla sain kuulla, että "henkilö x (=minä) ei saisi olla täällä, koska muilla ei ole mahdollisuutta tehdä hienoja töitä, koska x:n työt ovat aina hienompia" what?

En koskaan nostanut itseäni jalustalle, tein töitäni omassa rauhassa enkä todellakaan mennyt haukkumaan muiden töitä tai väittänyt että olen muita parempi. En olekaan.

Työparini viimeisen kahden vuoden ajalta on sitä mieltä, ettei minun tulisi olla siinä työssä, missä olen. On hankaloittanut työtäni monin tavoin ihan alusta asti ja on tosi töykeä. En ollut häntä koskaan nähnytkään, ennenkuin tämä työ alkoi. Ei voi olla kyse muusta kuin kateudesta, koska töykeys alkoi heti ensi tapaamisesta.

Toinen kateellinen on kaveri, jonka kanssa tutustuttiin, kun molemmat odotettiin esikoisiamme. Oltiin paljon tekemisissä, kun lapset olivat pieniä. Sitten hänen elämässään tapahtui joitakin vastoinkäymisiä, meillä ei mitään suurempaa. Kun rakennettiin oma talo, alkoivat hänen kommenttinsa olevan töykeämpiä ja meidän olisi pitänyt palkata hänen miestään töihin jne . Nyt mun lapset menestyy hyvin koulussa ja harrastuksissa. Hän ei koskaan onnittele tai kehu näistä. Sen sijaan piikittelee kaikkea kummallista.