Raskaus - Masennus - Parisuhde
Haluan kertoa oman tarinani. Pitkä selostus tulossa, kiitos jos joku jaksaa lukea. Ja tukea, ja kommentoida antaen vinkkejä, tai kertomalla oman tarinansa, selviytymiskeinoja. Mielellään rakentavasti, en tarvitse haukkuja ja syytöksiä, en tuomitsemista.
Olen raskaana ja odotan esikoista. Tänään on viikkoja+päiviä kasassa 23+2. Edellispäivän perusteella gynellä kaikki oli vauvalla hyvin, painoa 460g, liikkuu hyvin ja syke kuten kuuluukin. Rakenneulta ym menneet ultrat olleet myös mallillaan. Ehkä poika tulossa, gyne oli näkevinään pippelin, mutta varmaksi ei vieläkään osannut sanoa. Seuraavalla kerralla sitten, taas. Tahtoisin jo tietää!
Ollaan seurusteltu tulevan lapsen isän kanssa reilun vuoden. Emme tekemällä tehneet tätä lasta, tuli yllätyksenä, mutta molemmille hän on kovin odotettu ja olemme molemmat vauvasta ja tulevasta ihmeestä onnellisia. Ainiin, ikää minulla 32 ja miehellä vuosi enemmän. Miehellä on entuudestaan kaksi lasta, 11 & 12 vuotiaat, molemmat lapset eri naisen kanssa. Mies on ollut kovin menevää sorttia, niin olen kyllä minäkin. Nyt molemmilla oli haaveissa yhteinen perhe, jossa voimme kasvaa ja rakastaa kolmestaan toisiamme auttaen ja tukien. Mies muutti kanssani yhteen reilu kuukausi sitten, hankimme oman ihanan kodin. Kaikki ei sitten mennytkään kuin elokuvissa...
Tämän reilun vuoden aikana on parisuhteemme ollut vuoristorataa. Ollaan rakastettu hulluna, ollaan tapeltu raivokkaasti, ollaan naurettu ja hellitty toisemme uuvuksiin, ollaan itketty ja vihattu toisiamme. Suhteemme aikana molemmat ollaan petetty toisiamme toisten kanssa, mutta ollaan jatkettu kuitenkin. Paljon juhlittiin yhdessä ja mentiin kuin ellun kanat ympäriinsä, yhdessä ja erikseen. Ennen raskaaksi tulemista elomme ja tapailumme oli kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Kun saimme tiedon vauvasta, kaikki muuttui vakavaksi tottakai. Ja muutimme yhteen, valmistelemaan uutta yhteistä kotiamme joka onkin aivan ihana. Minä tietenkin lopetin alkon käytön kokonaan ja mieskin juonut ainoastaan saunakaljoja muutamia, ja ihan vain muutaman kerran ollut ystäviensä kanssa juhlimassa rankemmin. Huomasimme pian järkyttävän luottamispulan toisiamme kohtaan. Minua kalvoi hänen aiemmat hairahdukset ja häntä minun. Kävimme sukupuolitauti testissä ja klamydiahan molemmilla todettiin. Se hoidettiin, ja alkuperä kummalta se tullut jäi toki epäselväksi. Minulla on kauhea huoli vauvasta ollut koko ajan. Asiat menneet kuitenkin hyvin vauvan suhteen, mikä on ihanaa. Yhteiseen kotiin muutettuamme riidat alkoivat tosissaan. Minusta tuntuu että en saa tukea ja apua raskauteen tarpeeksi, mies on huono keskustelemaan. Kun asiat kasaantui, huomasin että suutun ja huudan joka asiasta hänelle, syyttelen ja haukun. Ja se sai hänet tietenkin toimimaan minua kohtaan samalla tavalla. Aloin huomata että olen koko ajan allapäin, surullinen ja kaikki itkettää ja ahdistaa. Määräilin ja pompotin miestäni ahdistuksissani, ja pidin häntä itsestään selvyytenä. Seksi on ollut molemmille tärkeää aina, ja sekin jäi välillämme joka sai taas molempien epäilytkin heräämään. Kamalia riitoja. Ja minä käytökseltäni olin se pahempi, ihan selvästi. Myönnän sen, sanoin hänelle todella ilkeitä ja syyttelin ym. Ei ihme että hän sanoi jo jättävänsä minut ja tulevan vauvan. Sain tietää että hänen entinen hoitonsa on nyt raskaana jonka kanssa mieheni puuhasteli n. 8 kertaa, ja edelleen olen täysin epävarma onko tuleva lapsi mieheni vai ei, sitä en saa varmaan koskaan tietää. No kuitenkin, mies päätti että nyt erotaan, hän jättää meidät. Ei hän jaksa minua enää, on niin paha olla molemmilla koko ajan. Tätä menoa päädymme hautausmaalle kaikki.
JATKUU KOMMENTEISSA
Kommentit (2)
Taustalla minulla on 15 vuotiaana kotoa pois muuttaminen, äidin alkoholismi, pikkuveljestä huolehtiminen, todella monet seksi/irtosuhteet hyväksynnän vuoksi, raiskaus, yksi keskenmeno joka tapahtui silloisen poikaystävän hakkaamisen seurauksena, väkivaltainen parisuhde takana, avioliitto josta ero ja omien vanhempien tuki ja lähiverkoston puuttuminen. Minulla on nyt todella ihanat vanhemmat, pikkuveli, muut sukulaiset, mutta meidän suvussa ei tiedetä termiä keskustelu ja tukeminen... Puhutaan ja ollaan vaan pintapuolisesti. Olisin kaivannut apua jo vuosia sitten. Sitä on enää turha jossitella. Toivon että saan sitä nyt. Ja olen itsestäni ylpeä kun sitä nyt hain, ja mieskin sanoo että on ylpeä minusta, kaikki tulee vielä menemään hyvin. Päivät vaan kovin yksinäisiä nyt kun mies lähti, vaikka käykin kerran pari viikossa luonani täällä.
Ainiin. Ja olen ollut kaksi viikkoa kovassa flunssassa. Kuumetta, poskiontelutulehdus, keuhkoputkentulehdus ja kauhea yskä. En ole reiluun kahteen viikkoon nukkunut kuin 1-4h vuorokaudessa, olen kuin kävelevä zombie. Viime yö oli muita öitä parempi, ehkä tuo avun hakeminen auttaa pikkuhiljaa tähänkin krooniseen sairasteluun. Minulla on lisäksi myös diabetes. Se tuo omat haasteet raskauteenkin, on paljon itkua väännetty senkin vuoksi, mutta insuliinia tarpeeksi niin vauvalla on ok olla kun sokerit ok. Paljon jäi kertomatta, mutta päällisin puolin näin.
Tiivistettynä: Olen sairas, tarvitsen apua. Haluan apua. Olen ollut ilkeä ja paha. Haluan muuttua.
Muutama kuukausi sitten halusin kuolla, ja kuolemaan liittyvät ajatukset olivat useinkin mielessä. Jälleen taas. Tuon muutama kuukausi sitten jälkeen aloin käymään psykologin juttusilla, aika ollut kerran kuussa. En juurikaan ole siitä hyötynyt, kovin pintapuolista jorinaa on. Minua itkettää, ahdistaa, masentaa - Koko ajan. Kun mies ilmoitti minulle miten aikoo nyt toimia, tajusin asiat hyvin, oli pakko alkaa ajattelemaan. Minussahan se vika on, minä olen masentunut, minä tarvitsen hoitoa ja apua. Mies ilmoitti että ei meitä vielä jätä, mutta minun pitää saada itseni kuntoon ennen kun voimme taas miettiä yhteistä perhettä. Ja miehen pitää saada omat asiat kuntoon myös ja tehdä enemmän töitä. Mies oli tässä kohtaa elänyt yli varojensa, perintä ja ulosotto kimpussa, vaikka onneksi ei kyse ole kuin joistakin tuhansista euroista. Miehellä on työpaikka 150km päässä täältä yhteisestä kodista, oma firma, ja hän päättikin muuttaa omille vanhemmilleen siksi aikaa että saamme molemmat itsemme kuntoon ja hän taas firmansa pyörimään ilman konkurssin uhkaa.
Molemmat itkimme ja paljon. Kerroimme rakastavamme toisiamme, ja niin teemmekin. Rakastamme toisiamme valtavasti ja haluamme apua jotta suhde voi jatkua.
Edellispäivänä oli tuo alkuun mainitsemani gyne aika jälleen. Siellä otimme puheeksi minun psyykkisen vointini. Masennut, ahdistus, pelko, itkuisuus, syyllisyys, yksinäisyys, epätoivo, kauhun tunteet, huoli, kipu, tuska, unettomuus... Kaikki tuntemukseni joita nyt olen kokenut. Ja myönsin että ne ovat olleet jo pitkän pitkän aikaa. Saimme paljon kannustusta ja meille kerrottiin että on rohkeaa kun toimme asiat nyt esille. Vauvan vuoksi etenkin. Kyllä! Kävimme vastaanoton jälkeen juttelemassa sossulle, joka teki meistä ennakollisen lastensuojeluilmoituksen(!!!??) ja minulle on tulossa ihan pian aika psykiatrille ja hoitajalle jolle voin puhua kaikesta. Olen valmis aloittamaan myös masennuslääkityksen, koska niitä on hyviäkin lääkkeitä joita voi raskauden aikana syödä. Olen niin valmis, mihin tahansa jotta oloni helpottuu, vauva voi hyvin ja saisimme vielä suhteemme kuntoon. Avun hakeminen on nyt tosissaan aloitettu ja se meni hyvin. Tuo ennakollinen lastensuojeluilmoitus vaan kauhistuttaa, vaikka gyne ja sossu sanoikin että se tarkoittaa ainoastaan sitä että saan vauvan kanssa kaiken mahdollisen avun ja tuen jo ennen syntymää, sekä siihen että pärjään vauvan kanssa hänen synnyttyään. Sairaslomaa sain nyt n. kuukauden. Diagnoosina määrittämätön masennus. Hirvittää kertoa asiasta työnantajalla. Miten voisin asian esittää???? Olen ollut vakituisessa virassa vajaa 7 vuotta, aina pirteä, iloinen ja hyvä työntekijä, ja nyt näin?! Myönnän että olen ollut usean vuoden jo masentunut, en sitä ole vaan tiedostanut itselleni. Työni olen 8h päivässä hoitanut, sitten en ole jaksanut enää mitään kotona. Aina itkuinen ja ahdistunut, ja halu eristäytyä kaikesta muusta elämästä on ollut läsnä jo kauan.
Minä ja mies ollaan nyt puhuttu, paljon. Hän näkee valoa tunnelin päässä, sanoo ettei hylkää. Kertoo rakastavansa ja olevansa ennenkaikkea huolissaan. Kumpa kaikki menisi hyvin. Jouduin oppimaan nyt paljon kantapään kautta. Olen sairas, tarvitsen apua, ja sitä myös saan. Nyt vaan pitäisi jaksaa. Päivät menee itkiessä ja peloissani. Vauva on meille molemmille edelleen kaikista se tärkein. Paljon mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jos jään yksin, miten pärjään jne.
JATKUU SEURAAVASSA KOMMENTISSA