Miten tulit uskoon?

Söin spagettia ja lihapullia kun ne alkoivat puhua. Sen jälkeen en enää katsonut muita kun lentävää spagettihirviötä. Nyt pien joka paikkaan kolianderin hattuna merkkinä uskonnostani.

Olin vieraana vakkajuhlissa muutama vuosi sitten. Rukoilimme joukolla kevätkylvön yhteydessä Ukko Ylijumalaa, jotta hän tekisi suotuisia ilmoja. Pirskotimme vettä Ukon vakkoihin ja lausuimme loitsuja. Tuona kesänä sateet tulivat juuri sopivaan aikaan, ja sato oli mitä parhain. Kerran menimme myös kalastamaan ja rukoilimme vedenhaltija Ahtia, jotta kalaonnemme olisi suotuisa. Tuolla reissulla verkkomme suorastaan pursuivat kalaa. Ei kai tällaiset tapahtumat voi sattumaakaan olla? Tällöin vakuutuin että nämä jumalat todella ovat olemassa.

Oikeastaan olen kasvanut siihen. Ja lapsuudenperheeni oli tavallinen duunariperhe, kirkkoon kuuluttiin mutta usko ei ollut mitenkään arkipäivää. Lapsena osallistuin seurakunnan kerhoon, leireille jne., niinkuin lähes kaikki muutkin kylän lapset. Sitten ripari, ihana kokemus. Nuortentoiminta, isostoiminta. Ihana porukka, jossa oli aitoja, sydämellisiä ihmisiä aikuisina vetovastuussa, ja kavereita joitten kanssa sai olla oma itsenssä, porukka teini-ikäisiä jotka välitti toisistaan ja piti toisistaan huolta. Maailma jossa elettiin oli perusteinielämää, mutta niitten paineiden keskellä oli kuitenkin se porukka, jossa ei tarvinnut esittää mitään rooleja, joissa sai olla vaan ihanan vapaasti. Voi hyvänen aika että meillä oli hulvatonta ja hauskaa, upea huumori. Ja se herkkyys, yhdessä koettiin maailmantuskaa.

Nyt olen aikuinen. Uskon edelleen, vaikka en juurikaan osallistu mihinkään seurakunnan toimintaan. Tai kotonakaan näkyviä "rituaaleja" pidä esillä. Kun rukoilen, rukoilen ihan hiljaa itsekseni. Jne. Jos joku kysyy, vastaan, muuten en uskoani pidä esillä. Toivon, että uskoi näkyy minussa teoissa ja olemisessa. Arvostan hyvyyttä, lähimmäisenrakkautta, yhteisvastuuta, luonnonsuojelua. Toivon että kiitollisuus näkyy ulospäin olemuksesssani. Ja ei, en ole selvinnyt elämästä ilman vaikeuksia ja ilman surua. Ne kuuluu elämään ja niistä selviää. Itkekää itkevien kanssa, naurakaa nauravien kanssa -se on minusta hyvä ohje elämään, Raamatusta sen olen lukenut.

Mun uskontie on ollut koko elämän kestävä ja mutkikas. Vanhempani ovat kristittyjä ja kasvattivat mua ja sisarustani uskoon. Emme käyneet joka viikko kirkossa (ehkä pari kertaa vuodessa) tai mitään sellaista, mutta kertoivat perusasiat uskosta arjen lomassa ja mulla oli aika vahva lapsenusko. Jumalaan tai ainakin johonkin suurempaan olen uskonut aina, mutta jossain vaiheessa nuorena aikuisena olen kyseenalaistanut moniakin asioita kristinuskossa. Välillä uskoni on ollut taka-alalla, lähinnä peloissani olen rukoillut tai lukenut raamattua niinä aikoina. Oikeastaan kunnolla uskoni taas vahvistui 30+ vuotiaana elämän vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta sekä uuden hartaasti uskovaisen ystävän kautta, joka opasti mua selkeämpää kristinuskoon ja selitti mulle epäselviä asioita viisaasti. Aktivoiduin käymään enemmän seurakunnassa (en käy edelleenkään joka viikko, mutta ehkä kerran kuukaudessa) ja lukemaan raamattua (sitä teen nykyään päivittäin) sekä kertomaan uskostani muille aiempaa avoimemmin.

Vaikeuksien kautta, kun mikään muu ei tuonut apua niin käännyin Jumalan puoleen. Edelleen oon uskossa, ja se on elämän paras asia, vaikkei helppoa oo vieläkään. Jeesus pelastaa <3 tämäntyylisen sivuston kautta tulin uskoon (uskoontulorukous): http://www.netmission.fi/?snb_adname=netmission&snb_adtype=1