Uskottomuuden ikuinen varjo

Antakaapa siskot nyt vähän neuvoja luuserille :(
Olin autuaan onnellinen ja hyväuskoinen kotiäiti kolmelle lapselle, kun rakas puolisoni narahti vieraista. Seksiä (arkisellaista) kotona oli ollut viikottain, ei riitoja, kahdestaan päästiin viikonloppulomille ja muutenkin arki oli aika tyyntä. Reissuhommia tekevä mies oli kuitenkin hauskuuttanut itseään kodin ulkopuolellakin.
Tämmöisestä touhuilusta tuli tosi paska fiilis, eroakin mietin, mutta tuumasin inhorealistisesti lopulta, että ei se kulli siitä ole mihinkään kulunut, pettämistä nyt vaan tapahtuu. Toki olisin toivonut, että mulla olis ollu ihan samat oikeudet itsellänikin. Lapsellinen olin ja ajattelin, että naimisissa ollessa tapana ei ole pelehtiä muiden kanssa. Ei se seksielämä minullakaan tajuntaa ollut räjäyttänyt enää vuosiin, mutta ihan mukavaa yhdessäoloa se silti oli.
Yhdessä oltiin aikakaan päätetty, että minä jään töistä kotiin hoitamaan lapsia ja mies hoitaa työkuvioita entiseen malliin. Molemmilla oli jo elettyä elämää takana ja ajattelin, että reiluja oltaisiin oltu toisillemme. Myös tässä asiassa, mutta ei oltu.
Palasin aikalailla saman tien töihin tapauksen jälkeen ja kävin itse salaa lohtupanoilla reissutöiden lomassa ja kivaahan se oli. Itsetunto palautui ennalleen, ulkonäkö ei ollut repsahtanut kovasti lastenteosta ja tuntui, että olin edelleen haluttua seuraa.
Kului pari vuotta ja rauhotuin itse takaisin perhearkeen, työreissusählääminen loppui ja arki oli tosi kivaa kotonakin.
Mutta jotain tosi tärkeää puuttuu... Luottamus meni hajalle, sitä ei korjaa mikään ja se harmittaa. Mietinkin taas eroa. Ja syynä ei ole se, ettenkö rakastaisi tai saisi vastarakkautta. Riitoja ei ole edelleenkään ja lapsilla on rento ja hyväntuulinen koti. Äitiä vaan omassa mielessä jurppii, että luottamus puolisoon meni paskaksi. Pettämisjuttu käsiteltiin kerralla kuntoon perheterapiassa ja siihen ei ole kertaakaan palattu sen koomin. Pitäisi ehkä palata, vai pitäisikö?
Onko se niin, että sellaista ei voi enää korjata vaikka kuinka juteltaisiin tai pyöritettäisiin asiaa. Jos vika on mun päässä ja siinä, että perusonnellisuuden takana jäytää pieni suru, kannattaako kaikkea lyödä remonttiin?
Ystäväni totesi, että panet vaan aina silloin vieraissa kun vituttaa, se helpottaa hetkeksi. Onnellista perhettä ei kannata hajottaa sen vuoksi, että arki kaipasi pientä virkistystä puolin ja toisin.
Mitä helvettiä tässä nyt pitäisi tehdä. Suunnitellakko kesälomaa anopin ja appiukon kanssa reissussa, vai muuttokuorman siirtämistä osakkeeseen?