Elän täysin vääränlaista elämää. Kaikki mennyt pieleen.

Hyvä, että pysähdyt ja mietit tilannettasi. Voit itse vielä opiskella, vaihtaa työpaikkaa. Meidän kaikkien vanhemmat sairastuvat ja kuolevatkin jossain vaiheessa, se on normaalia elämänkulkua, ei sinun huonoa kohtaloasi. Lastenkin kanssa on kaikenlaista säätöä, yhdellä yhtä ja toisella toista.

Kannustan siis tekemään rohkeita päätöksiä. Myytkö asunnon, jos rahat eivät riitä. Työpaikan vaihtaminen vaatii rohkeutta. Opiskeleminen vaatii pitkäjännitteisyyttä. Voit toki jäädä paikoillesi ja tyytyä huonosti sopivaan elämääsi. Mutta tilanne ei ilman ryhtymistä parane.

Kuulostaa raskaalta. :( Osa mainitsemistasi asioista on sellaisia, joita et voi muuttaa, kuten läheisten sairastelu. Niiden suhteen pitää vain yrittää jaksaa hammasta purren. Mutta työkuviot ja ehkä asuminenkin on muutettavissa, jos niin päätät.

Voitko myydä asunnon, ja päästä velasta eroon? Muutat vaikka vuokralle, ennen kuin tiedät minkälaiseen kotiin haluat asettua.

Ja mitä työpaikkaan tulee, niin ala katselemaan uutta siinä sivussa. Vaikka koulutus olisikin hieman ohi toivomasi työn, niin työnantajat kyllä arvostavat sitä, että olet halunnut kouluttautua työn ohessa. Jos taas kokonaan työpaikan vaihtaminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta, niin voisitko saada nykyisen työn sisällä uusia tehtäviä?

Jos elämä tuntuu "vieraalta", mutta isot liikkeet pelottavat, niin kannattaa tehdä edes joitain muutoksia, jotta saat taas elämänilosta kiinni. Vaikka uusi harrastus, jotain mistä olet aina haaveillut? Jos saat elämääsi jotain, joka tuo vain puhdasta iloa, niin ehkä niitä suurempiakin muutoksia jaksaa vähitellen tehdä. Tsemppiä!

Noh, mitäs meinasit tehdä asioille? Joskus yksinkertaisinta on lähteä korjaamaan omaa asennettaan.

Mitä sitten ois pitänyt olla? Unelmatyöpaikka, rikas mies ja pelkkää kellumista kermavaahdossa?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että pysähdyt ja mietit tilannettasi. Voit itse vielä opiskella, vaihtaa työpaikkaa. Meidän kaikkien vanhemmat sairastuvat ja kuolevatkin jossain vaiheessa, se on normaalia elämänkulkua, ei sinun huonoa kohtaloasi. Lastenkin kanssa on kaikenlaista säätöä, yhdellä yhtä ja toisella toista.

Kannustan siis tekemään rohkeita päätöksiä. Myytkö asunnon, jos rahat eivät riitä. Työpaikan vaihtaminen vaatii rohkeutta. Opiskeleminen vaatii pitkäjännitteisyyttä. Voit toki jäädä paikoillesi ja tyytyä huonosti sopivaan elämääsi. Mutta tilanne ei ilman ryhtymistä parane.

Jepjep. Kaikkien vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, kaikkien lapsilla on jatkuvaa hoitoa vaativia sairauksia tai ongelmia. No, ei muuten ole. Usein sisaruksia on monta iäkkäitä vanhempia hoitamassa, eikä kaikkien vanhemmat todellakaan sairastele edes vanhoina päivinään. Ja mitä ap:n lapsen tilaan tulee, niin enpä yhtäkkiä hoksaa juuri ketään tuttua, joka joutuisi kulkemaan jatkuvasti lapsen kuntoutuksessa. Ei ole siis lähellekään normaalia elämänkulkua.

Pahinta, mitä voit ongelmissaan painivalle ihmiselle tehdä, on vähätellä hänen murheitaan. Sen lisäksi, että ap kokee elämänsä raskaaksi yllämainittujen asioiden takia, sai hän sinulta lisätaakan turhanvalittajana. Klassinen "ryhdistäydy" sieltä myös rivien välistä paistoi. Kiitosta vaan, itse ainakin pärjäisin ilman tuollaisia neuvoja.

Kuulostaapa tutulta. Luulen tietäväni miltä tuntuu. Itse olen jo vuosikausia vastaavassa tilanteessa. Oma tehtäväni tässä maailmassa on todennäköisesti tarjota boostia ihmisille, jotka eivät tajua, miten hyvin heillä on asiat. Jos joku tulee valittamaan minulle huonoa kohtaloaan, voin aina todeta - sinulla on työpaikka, terve lapsi, puoliso, ystäviä , hyvä ulkonäkö, oma asunto...

No, olen silti tavannut ihmisiä joilla ei ole raajoja tai jotka ovat vammautuneet loppuiäkseen ja jääneet lapsen tasolle. Se avaa silmät näkemään. Kaikki on todella suhteellista.

Sinun tulisi kääntää asenteesi toisin päin ja ajatella mitä kaikkea sinulla on: omistusasunto (ei siis vuokra vaan ihan oma), lapsi jota varmasti silti rakastat, vakityöpaikka ja  tutkintokin eli varmasti löydät sillä vielä paremman paikan kun sinulla on jo noin paljon työkokemustakin kertynyt. On ihan normaalia olla välillä alla päin ja ahdistunut, mutta siitä suunta on usein vain ylöspäin. 

Sun elämä on nyt raskasta ja hankalaa. Yritä löytää iltaisin joka päivästä ennen nukkumaanmenoa 3 hyvää asiaa, vaikka väkisin. Tämä ohje auttoi omassa burn outissa. Ja haaveile siitä paremmasta elämästä tulevaisuudessa, nythän se ei ole realistinen vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Sinun tulisi kääntää asenteesi toisin päin ja ajatella mitä kaikkea sinulla on: omistusasunto (ei siis vuokra vaan ihan oma), lapsi jota varmasti silti rakastat, vakityöpaikka ja  tutkintokin eli varmasti löydät sillä vielä paremman paikan kun sinulla on jo noin paljon työkokemustakin kertynyt. On ihan normaalia olla välillä alla päin ja ahdistunut, mutta siitä suunta on usein vain ylöspäin. 

Sama minullakin tulee mieleen. 

Itselläkin on add-lapsi (jopa kaksi sellaista!), työpaikka, omistusasunto ja vakavasti sairas vanhempi. Olen myös korkeasti koulutettu, mutta en tee oman alani töitä alan huonon työllisyystilanteen vuoksi, vaan teen työtä joka ei todellakaan vastaa koulutustasoani. Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni, varsinkin kun joku aika sitten olin työttömänä. Lisäksi omat add-lapseni pärjäävät ihan kohtalaisen hyvin, ja koska olen itsekin add-tyyppinen joten tiedän että se ei välttämättä ole este elämässä pärjäämiselle. 

Jotenkin tuli sellainen olo, että tärkein syy mielentilaasi on työssäsi. Työssä kuitenkin vietetään suuri osa päivästä, joten ei ole ihme että huono työpaikka vaikuttaa niin paljon ihmisen hyvinvointiin. 

Ikävä tätä on sanoa, mutta pahemminkin voisivat olla asiasi. Ilmeisesti henkisen uupumuksesi takia näet kaiken suhteettomankin mustana. Jos antaisin itseni vajota itsesääliin, niin kyllä se onnistuisi vertailemalla tilannettani sinun tilanteeseesi:

1. Minäkin opiskelin väärää alaa ja teen töitä paikassa, jossa niitä on liikaa, pienellä palkalla ja pomokin puhuu koko ajan lähdöstään. Kuitenkin tilanteessani koen sen onneksi, että minullakin tosiaan on vakinainen työpaikka, kuten sinullakin. 

2. Sinulla on omistusasunto. Voi kuinka onnellinen olisinkaan, jos itsellänikin olisi. Sen sijaan asun vuokralla ja todennäköisesti joudun viimeistään tästä pois muuttaessani vielä kustantamaan korjauksia. Kuitenkin tilanteessani koen sen onneksi, että vihdoin jaksoin riuhtaista ja siivota täältä pois kauhean sekasorron, jossa elin lamaantuneena elämäni kauheimman surun jälkeen.

3. Sinulla on lapsi. Minulla ei ole. Kuitenkin koen tilanteessani onneksi sen, että minulla on ystäviä ja vanha isä vielä jäljellä.

4. Sinulla on vielä äiti. Minun äitini kuoli vuosi sitten kauhealla tavalla. Olen tekemässä valituksia sinne tänne. Tästä en keksi mitään muuta hyvää kuin sen, että äitini oli niin hyvä ihminen. Häntä itken vieläkin joka päivä. Olisit onnellinen siitä, jos äitisi vielä on elossa. Voit vielä kysellä häneltä kaikkea hänen elämästään. Minun äitini onnekseni kertoi, mutta toivon nyt vain, että olisin kysynyt vielä lisää ja edes äänittänyt hänen äänensä. Kuitenkin koen tilanteessani onneksi sen, että minulla on äidistäni kuvia ja pienen pieniä hänen kirjoittamiaan muistilappuja. Omalla äidilläni ei ollut omasta äidistään niitäkään.

Jaksamista sinulle, vaikka en juuri enää nykyään jaksakaan tuntea myötätuntoa "turhan valittajia" kohtaan. Elämässäsi on epäilemättä asioita, jotka voisivat olla paremminkin, mutta selvästi myös niin paljon hyvää, joka monilta meistä puuttuu. Kun en anna itseni sääliä itseäniäkään ajoittaisia itkunpuuskia lukuun ottamatta, niin en voi valitettavasti sääliä sinuakaan.

Tutkinnolla ei tee mitään eikä työkokemuksellakaan. Koettu on. Nykyistä palkkaa en saa muualta ja asunto olisi pakko myydä. Muutto aiheuttaisi lapselle ongelmia joka taas heijastuu vanhempiin.

Harrastuksia ei ole ajanpuutteen vuoksi.

Opiskelu työn ohella on mahdotonta kun vie niin paljon aikaa. Kokopäiväiseksi opiskelijaksi ei ole varaa ruveta.

Ap

Ap, mitä menetät, jos vaan otat loparit töistäsi? Menetät työpaikan, jossa et halua käydä ja joka ahdistaa sua. Menetät palkan, mutta saat työttömyyskorvauksen, aluksi vähintään peruspäivärahan. Sulla on omistusasunto, joten et todennäköisesti saa asumistukea, mutta toisaalta asumiskulusi ovat pienemmän kuiun olisivat vuokralla. Minä sanoisin, että tämmöisessä tilanteessa kannattaisi lähteä työpaikasta. Varaa sittn hetki ihan vain toipumiseen ja vomien keräämiseen jaala sittn kuukauden tai parin päästä katsella, mitä mieluummin tekisit, löytyisikö sopivaa työtä vai haluaisitko vielä kouluttautua uudestaan.

Vin myös lohduttaa, että lapsen ja vanhemman sairastelut vähenevät aikanaan. Vanhemman kohdalla se ei kuulosta kovin lohdulliselta, mutta joskus se tulee loppumaan. Lapsen kohdalla add ei sinänsä parane,mutta lapsikin oppii kasvaessaan toimimaan sen kanssa paremmin, sulle muidostuu rutiini ja huomaat, että palaverit ja ongelmat tulevat enää esiin koulun vaihdon yhteydessä. Teillä kuitenkin selvästi on hoito ja kuntoutus menossa, se on hyvä asia ja vaikka se vie aikaa, voit katsoa lukeutuvasi onnekkaisiin: kaikki eivät saa niitä. Sun lapsi tulee vielä pärjäämään näiden takia paremmin!

Uskomattoman monilla muuten on saraita lapsia ja vanhempia, vaikka sitä ei nuorena niin helposti huomaa. Harvojen elämä menee niin kuin piti, mjtta sitten on elettävä sitä elämää joka tuli, parhaalla mahdollisells tavalla. (Been there, doing it) Sä voit ehkä parantaa omaasi poistamalla siitä työn, joka ahdistaa.

Mun elämä on myös ollut monta kertaa ihan hirveää objektiivisesti ajateltuna. Silti koen elämän hyväksi. Mutta on tärkeää, että on lupa todeta, että elämän edellytykset ovat huonot ja vaikka joskus ohikiitävän hetken surkutella itseään. Muuten voi olla, että se positiivinen asenne onkin vaan päälle liimattu pakote ja ihminen kieltää itseltään sekä tosiasiat että tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä menetät, jos vaan otat loparit töistäsi? Menetät työpaikan, jossa et halua käydä ja joka ahdistaa sua. Menetät palkan, mutta saat työttömyyskorvauksen, aluksi vähintään peruspäivärahan. Sulla on omistusasunto, joten et todennäköisesti saa asumistukea, mutta toisaalta asumiskulusi ovat pienemmän kuiun olisivat vuokralla. Minä sanoisin, että tämmöisessä tilanteessa kannattaisi lähteä työpaikasta. Varaa sittn hetki ihan vain toipumiseen ja vomien keräämiseen jaala sittn kuukauden tai parin päästä katsella, mitä mieluummin tekisit, löytyisikö sopivaa työtä vai haluaisitko vielä kouluttautua uudestaan.

Vin myös lohduttaa, että lapsen ja vanhemman sairastelut vähenevät aikanaan. Vanhemman kohdalla se ei kuulosta kovin lohdulliselta, mutta joskus se tulee loppumaan. Lapsen kohdalla add ei sinänsä parane,mutta lapsikin oppii kasvaessaan toimimaan sen kanssa paremmin, sulle muidostuu rutiini ja huomaat, että palaverit ja ongelmat tulevat enää esiin koulun vaihdon yhteydessä. Teillä kuitenkin selvästi on hoito ja kuntoutus menossa, se on hyvä asia ja vaikka se vie aikaa, voit katsoa lukeutuvasi onnekkaisiin: kaikki eivät saa niitä. Sun lapsi tulee vielä pärjäämään näiden takia paremmin!

Uskomattoman monilla muuten on saraita lapsia ja vanhempia, vaikka sitä ei nuorena niin helposti huomaa. Harvojen elämä menee niin kuin piti, mjtta sitten on elettävä sitä elämää joka tuli, parhaalla mahdollisells tavalla. (Been there, doing it) Sä voit ehkä parantaa omaasi poistamalla siitä työn, joka ahdistaa.

Jos irtisanoudun, niin kämppä on myytävä ja löydettävä vuokrakämppä jonka vuokra noin max 600 euroa ja mahtuu 2 aikuista ja 13 vuotias. Täysin mahdotonta Helsingissä.

Tuskin saan uutta työtäkään kun ikää on yli 40v ja koulutus on turha yleissivistävä.

Pakko nyt vaan kärsiä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä menetät, jos vaan otat loparit töistäsi? Menetät työpaikan, jossa et halua käydä ja joka ahdistaa sua. Menetät palkan, mutta saat työttömyyskorvauksen, aluksi vähintään peruspäivärahan. Sulla on omistusasunto, joten et todennäköisesti saa asumistukea, mutta toisaalta asumiskulusi ovat pienemmän kuiun olisivat vuokralla. Minä sanoisin, että tämmöisessä tilanteessa kannattaisi lähteä työpaikasta. Varaa sittn hetki ihan vain toipumiseen ja vomien keräämiseen jaala sittn kuukauden tai parin päästä katsella, mitä mieluummin tekisit, löytyisikö sopivaa työtä vai haluaisitko vielä kouluttautua uudestaan.

Vin myös lohduttaa, että lapsen ja vanhemman sairastelut vähenevät aikanaan. Vanhemman kohdalla se ei kuulosta kovin lohdulliselta, mutta joskus se tulee loppumaan. Lapsen kohdalla add ei sinänsä parane,mutta lapsikin oppii kasvaessaan toimimaan sen kanssa paremmin, sulle muidostuu rutiini ja huomaat, että palaverit ja ongelmat tulevat enää esiin koulun vaihdon yhteydessä. Teillä kuitenkin selvästi on hoito ja kuntoutus menossa, se on hyvä asia ja vaikka se vie aikaa, voit katsoa lukeutuvasi onnekkaisiin: kaikki eivät saa niitä. Sun lapsi tulee vielä pärjäämään näiden takia paremmin!

Uskomattoman monilla muuten on saraita lapsia ja vanhempia, vaikka sitä ei nuorena niin helposti huomaa. Harvojen elämä menee niin kuin piti, mjtta sitten on elettävä sitä elämää joka tuli, parhaalla mahdollisells tavalla. (Been there, doing it) Sä voit ehkä parantaa omaasi poistamalla siitä työn, joka ahdistaa.

Jos irtisanoudun, niin kämppä on myytävä ja löydettävä vuokrakämppä jonka vuokra noin max 600 euroa ja mahtuu 2 aikuista ja 13 vuotias. Täysin mahdotonta Helsingissä.

Tuskin saan uutta työtäkään kun ikää on yli 40v ja koulutus on turha yleissivistävä.

Pakko nyt vaan kärsiä.

Ap

Eli sulla on sitten mieskin? Mitähän hän tekee? Joskus olen itsesäälin hetkinä ennen äitini menettämistä ajatellut, miten paljon helpompaa onkaan kahdella aikuisella, kun elinkustannukset ovat suhteessa pienemmät ja toinen voi vaikka vähän harrastella työntekoa, jos ei kunnon elättävää vaihtoehtoa löydy. Sinkkuna on täysin itsensä varassa. No, enää en jaksa sellaisiakaan, kun yritän selvitä ajattelemalla sitä, että äitini sentään jäi lapsena täysorvoksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa tutulta. Luulen tietäväni miltä tuntuu. Itse olen jo vuosikausia vastaavassa tilanteessa. Oma tehtäväni tässä maailmassa on todennäköisesti tarjota boostia ihmisille, jotka eivät tajua, miten hyvin heillä on asiat. Jos joku tulee valittamaan minulle huonoa kohtaloaan, voin aina todeta - sinulla on työpaikka, terve lapsi, puoliso, ystäviä , hyvä ulkonäkö, oma asunto...

No, olen silti tavannut ihmisiä joilla ei ole raajoja tai jotka ovat vammautuneet loppuiäkseen ja jääneet lapsen tasolle. Se avaa silmät näkemään. Kaikki on todella suhteellista.

Tuo viimeinen lause on tärkeä. Itselläni on läheinen, joka istuu pyörätuolissa amputoinnin takia ja on sokea. Silti ei valita juuri mistään. Mutta tiedän, että väsynyttä ihmistä tällainen ei juuri lohduta, sillä ihmisellä täytyy olla ensin voimia, jotta jaksaisi katsoa  muualle.

Ilmeisesti ap:n kannattaa lähteä liikkeelle muuttamalla työasioitaan, sillä jos hänellä olisi motivoivampi työ ja esimies, moni asia näyttäytyisi paremmalta.