Lue keskustelun säännöt.
Miten eroon yksinäisyyden tunteesta?
04.03.2016 |
Olen kolmekymppinen monen lapsen äiti. Olen elänyt yhteisössä, jossa pitää pärjätä ja olla sosiaalisesti aktiivinen. Minulla on ollut pari ystävää aina, mutta "porukkaan" en ole tuntenut kuuluvani koskaan. Nyt omien lasten myötä pelkään yksinäisyyden siirtyvän heillekin.
Onko kellään samanlaisia tunteita? Tämä on asia, jota on vaikea selittää kellekään. Että voi olla sisältä yksin vaikka ympärillä onkin ihmisiä. Välillä tuntuu, että olisi helpompi elää erakkona.
Kommentit (7)
Eikö miehesi ole sinulle läheinen? Ja kai lastenkin luulisi lievittävän yksinäisyyden tunnetta?
Itselläni ei ole yhtään kaveria, puolisoa tai lapsia (yksi kaveri oli ennen, mutta se jäi vanhalle asuinpaikkakunnalle)...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, on mies läheinen. Ja lapsetkin, vaikka ne ennemmin ahdistaa tällä hetkellä. Mut tää tunne, että on joku luuserii hylkiö, on ääliömäinen. Ja se TUNNE nimenomaan.
Mää voisin olla sun kaveri! ♡
Ap
Et ole ainoa.. juuri aloitin ton ketjun pätkätöistä ja yksinäisyydestä. Miestä ei ole.
Sitä vaan löytää jonkun jonka kanssa synkkaa tai sitten ei löydä. Ei se sen ihmeellisempää.
Mulla on ihan samaa. Eikä tässä ole kyse pelkästään sellaisesta fyysisestä yksinäisyydestä niin kuin moni tuntuu heti ajattelevan sanomalla, että onhan sulla mies ja lapsia jne.
Itselläni ainakin on sellaista henkistä yksinäisyyttä, kun ei ole oikein ketään "sielunkumppania". Mullakin on mies ja lapsia ja kaksi kaveria (joita tosin en koskaan näe, mutta viestitellään toisinaan), mutta kenenkään heistä kanssa ei ole oikein samoja kiinnostuksen kohteita ja eri tavalla ajatellaan monista asioista. Ei ole miehenkään kanssa lasten lisäksi oikein sellaista yhdistävää tekijää.
Se saa olon tuntemaan tosi yksinäiseksi, kun tietää, ettei ketään kiinnosta samat jutut kuin minua.
Plus se, että olen yksinäinen fyysisestikin ison osan päivästä, kun olen yksin kotona työttömänä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut nuorena aikuisena muutama ystävä, joiden kanssa oon tuntenut että ymmärretään toisiamme ja on oikeasti hyvä olla yhteydessä. Yhteensä ehkä neljä ihmistä laskisin tällaisiksi koko elämän aikana. Tiet on vieneet erilleen, nytkin mulla on kavereita, mutta ei sellaisia jotka todella tuntis mut, joille ei tarvitse suodattaa kaikkia sanomisiaan, sellaisia, joita varten ei tarvitse mitenkään asennoitua eikä esittää mitään. Nykyään mulla on siis kavereita, mutta niiden tapaamiseen muokkaan olemistani hieman, enkä sano ihan kaikkea mitä mieleen tulee erilaisuutemme takia. Olen oppinut viihtymään yksin ja näen noita kavereita aika harvoin, kun olen ymmärtänyt, ettei se niin paljon mun elämään anna. Mutta jonkun kanssa nyt välillä on silti jutella, on kiva ettei tarvitse olla ihan yksin. Ketään kavereistani en suuresti kaipaisi, jos muuttaisin vaikka ulkomaille. Vanhoja ystäviäni kaipaan yhä. Toivon, että joskus löydän uudestaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa todella on yhteydessä henkisesti kokonaisvaltaisemmin.
Olenko ainoa maailmassa? ; (