perusilmeeni on vihainen, torjuva ja vasynyt. pitaisiko mun nyt alkaa hymyilla vakisin tms? et nayttaisin pirtsakkaalta ja nuoremmalta?

Mulle sanotaan useasti et älä nyt oo noin " surullinen ,vihainen tms"

Vaikka ois just hyvä fiilis, mutta ei oo sit enää!

en voi sille mitään et en hymyile koko ajan vaikka sisällä ois hyväolla...

Kun muilta saa positiivista palautetta tulee itsekin paremmalle hyvälle mielelle, ja siitä syntyy mukava hymykierre ;-)



Mulla on yks kaveri jolla on myrtty-naama melkein aina, ja sit kun baarissa tullaan sanomaan että miks noin synkällä päällä olet se hermostuu oikeestikin.

Siis olen myrttynaama. Joskus on ihan pakko teeskennellä, mutta yleensä en edes viitsi yrittää. Kun perusilme on mikä on, miksi pitäisi aina jaksaa yrittää niin hirveästi.



Totta puhuen myös minä katson vähän ihmeissäni sellaisia ihmisiä, jotka hymyilevät aina. Ei vaikuta luotettavalta eikä aidolta jos on koko ajan tekohymy päällä.

Ja etenkin baarissa tms. se on inhaa. Miehet suorastaan katsovat olevansa velvollisia " piristämään surullista enkeliä" tai " saada nätti tyttö hymyilemään" jne. ARGH! Ja tulen siitä taas sitten vielä kiukkuisemman näköiseksi.

Viimeksi baarissa yksi kundi tuli sanomaan " olet ihan maas myyneen näköinen" , heh ja minä nyt niin hyvillä fiiliksillä kuin yleensä =). Mutta nyt olen tajunnut, miksi miesten on vaikea lähestyä minua. Mutta ihan tosi, en voi perusilmeelleni mitään...

Liityn joukkoon. Kokemukset lyhyesti: Muistan jo lapsuudesta asti äitini ja isoäitini säälin ja huolen täyteisen kommentit "miksi olet niin totisen näköinen", voi "miksi sä näytät niin surulliselta". Siitä tuli jotenkin lievä kokemus, että olen jotenkin vääränlainen kun olen normaalilla ololla ja ilmeellä. Huomaan myös monesti hymyileväni väkisin ja teennäisesti, koska olen silloin jotenkin hyväksyttävämpi. Terassilla pari kertaa vieraat miehet ovat istuneet pöytääni (kaverini käydessä vessassa) kysyen, "noh, miksi sä ole noin murheellisen näköinen". Baaritiskillä baarimikko viittoi sormilla nostamaan suunpieliä ylöspäin ja minä työtä käskettyä tekovirne naamalla. Voi, että silloin oikeasti alkaakin tympimään :D Olen kyllä kauniiksi kehuttu, mutta ilmeisesti vain kun hymyilen. Muuten olen saanut kuulla, olevani "tosi tuiman näköinen" ja jopa "vittuuntuneen näköinen"... Etenkin kun keskityn tai vain olen ilman ihmeempiä tunteita tai ihmeemmissä tilanteissa, olen ilmeisesti häijyn ja vaikeasti lähestyttävän näköinen tai sitten surullisen näköinen. Saas nähdä, mihin kauneusleikkaukseen tässä vielä ennen kolmekymppisiä pitää mennä.

Haluatko näyttää pirtsakkaalta? Jos kyllä, hymyilet. Jos et, et hymyile. Onhan se ihan oma valinta. Itselläni suupielistä johtaa vanat jo leukaan asti molemmilla puolilla, jos en hymyile. Elämä on. Ja geenit.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 20:57"]

Liityn joukkoon. Kokemukset lyhyesti: Muistan jo lapsuudesta asti äitini ja isoäitini säälin ja huolen täyteisen kommentit "miksi olet niin totisen näköinen", voi "miksi sä näytät niin surulliselta". Siitä tuli jotenkin lievä kokemus, että olen jotenkin vääränlainen kun olen normaalilla ololla ja ilmeellä. Huomaan myös monesti hymyileväni väkisin ja teennäisesti, koska olen silloin jotenkin hyväksyttävämpi. Terassilla pari kertaa vieraat miehet ovat istuneet pöytääni (kaverini käydessä vessassa) kysyen, "noh, miksi sä ole noin murheellisen näköinen". Baaritiskillä baarimikko viittoi sormilla nostamaan suunpieliä ylöspäin ja minä työtä käskettyä tekovirne naamalla. Voi, että silloin oikeasti alkaakin tympimään :D Olen kyllä kauniiksi kehuttu, mutta ilmeisesti vain kun hymyilen. Muuten olen saanut kuulla, olevani "tosi tuiman näköinen" ja jopa "vittuuntuneen näköinen"... Etenkin kun keskityn tai vain olen ilman ihmeempiä tunteita tai ihmeemmissä tilanteissa, olen ilmeisesti häijyn ja vaikeasti lähestyttävän näköinen tai sitten surullisen näköinen. Saas nähdä, mihin kauneusleikkaukseen tässä vielä ennen kolmekymppisiä pitää mennä.

[/quote]

Mulla ihan sama! Koen jatkuvasti, että olen vääränlainen. Olen tämän asian takia jopa alkanut välttelemään töissä tilanteita, joissa istun kasvot johonkin päin ja henkilöllä on suora näköyhteys minuun. Käännyn toisin päin, koska en jaksa sitäm että joku taas märehtii, että "on tuo niin myrtsi taas." Jopa silloin kun olen ollut hyvällä päällä, niin olen saanut kommentteja, että olen pahalla päällä tai sitten väsynyt. Joskus yritän väkisin pitää jotenkin pirteää ilmettä, mutta en varmaan silloinkaan ole TARPEEKSI hyvä. En ihan oikeasti jaksa enää kuunnella niitä saatanan kommentteja. Myös selän takana kuulin kerran sanottavan, että olen muka pahalla päällä, ja minulla oli ihan hyvä päivä silloin. Wtf.

Mä olen vissiin niin myrtyneen näköinen, ettei kukaan ole edes uskaltanut tulla puhumaan minulle, kun olen oikein keskittynyt/ajatuksissani :D