yksi lapsi perheessä?

täällä. Poika täytti juuri loppuvuodesta 6, ja syksylä odottaa kouluunmeno. Vasta syksyllä meni päiväkotiin & eskariin, sitä ennen oli ainoastaan srk:n kerhossa ja muuten mummin kanssa kotosalla.

Olen yh, ja tuttuja/ystäviä/kyläilypaikkojakin harvassa, joten poika on tottunut vain " aikuiseen seuraan" ja alku päviäkodissa olikin aika tahmeaa. Yksi tuttu poika oli srk:n kerhosta, johon suorastaan liimaantui alkukuukausina, kunnes tämäkin poika alkoi enemmän olla " saman rapun" poikien kanssa. Me kun asumme omakotitalossa, jossa ihan naapuritalossa ei ole lapsia, ainakaan pieniä. Kyläilemmekin/ meillä käy lapsivieraita ehkä noin kerran kuussa, muuten olemme illat kahdestaan ( olen töissä 8-16 + työmatkat tunti suuntaansa).

Nyt päiväkodissa on 3-4 poikaa joiden kanssa leikkii. Mutta näille kaikille poikani on ns. hätävara, eli kun tulee parempia kavereita niin poikani jää yksin leikkimään. On aika ujo / vierestä seuraava / herkkä ja siksi ei tunge edes itseän kolmanneksi pyöräksi leikkeihin. Itseäni kyllä on alkanut huolestuttamaan kun sitä parasta kaveria/kavereita ei pojalla ole, vaan on aina surkeana että leikki taas yksin. Ei varmaan tee ujon lapsen itsetunnolle hyvää. Ja kyselee että miksi kukaan ei halua olla hänen paras kaveri. Että kun muilla on...Silloin kun näillä tutuilla pojilla ei ole muita leikkikavereita, niin silloin leikkivät poikani kanssa. Itse en tunne näiden vanhempia, enkä tiedä edes sukunimiä ( tietosuojaan vedoten sukunimiä ei henkilökunta edes saa kertoa, sanoivat kun kysyin). Olisin mielelläni soittanut vaikka jonkun vanhemmille, ja pyytänyt heidän poikaa meille leikkimään hetkeksi... Vanhempien puheille kun en pääse, koska kiire aina töihin aamuseiskalta ja viime minuuteilla ennen sulkeutumista haen pojan ( yleensä on melkein viimeinen).

Olen olen ajatellut ettei vain pojalle käy niin kuin itselleni ala-asteella, jolloin syrjäseudulta taksilla kouluun kulkevana olin niin ystävänkipeä että minua käytettiin törkeästi hyväksi ja naurettiin hyväuskoisuudelleni; tein mitä pyydettiin ( läksyt, annoin rahaa, omia tavaroitani yms ). Olin myös ruma koulukiusattu ja vielä nykypäiviin asti tämä heijastuu elämääni. Olen huono ystävystymään enkä uskoudu juuri kenellekään. Tiedostin reilu parikymppisenä tilanteeni ja huonon itsetuntoni ja yritin työstää asiaa, mutta silti ei juuri ole kuin tuttuja ( hyväksikäyttäjät kaikkosivat muututtuani). Pelottaa oikein että poika joutuu kulkemaan saman tien. .. Meni vähän asian vierestä..



Tsemppiä pojallesi!

ihan kiva saada tietää ettei me olla ainoita joita tällainen huoli painaa. Toiset sanoo kuitenkin että monilla lapsilla löytyy se kaveri vasta koulun kautta, kun aiemmin ei noita mahiksia ehkä ole. Koulussa olis alku varmaan helpompaa jos luokalle tulis päiväkoti tai pihakaveri. On tässä tekemistä juuri sen lapsen itsetunnon kasvattamisessa jotta se enempi sosiaalisuus sujuu sitten kun sen aika tulee. Täytyy vaan kehua lapsen tekemisiä (ei tyhjästä) aidosti ni kai se siitä?



Hyvää jatkoa myös teille!

Aina me äidit jaksetaan kantaa huolta ja mullakin sydän sykähti myötätunnosta kun luin viestinne vaikkei meille vielä ajankohtainen asia olekaan (poika vasta2vee;) )

Itselläni oli myös lapsuudessa että olin kouluikään saakka kotihoidossa, jossain seurakunnan kerhoissa käytiin mutta en sieltä mitään kavereita saanut. Koulusta sitten onneksi sain vaikka ujo aluksi (ja varmaan kyllä myöhemminkin) olinkin:)

Olisiko vaikka jotain harrastusta jota voisitte aloittaa iltaisin/viikonloppusin jossa tutustuisi samanikäisiin? Tai voisiko noissa hoitopaikoissa järjestää jotain yhteistä toimintaa vanhemmille (ns. vanhempainiltoja)? Tai olisiko lähellänne jotain muuta kerhoa yms missä tutustuisi lapsiin?

*Voimahalit*