Miksi yksivuotias ei ole IKINÄ tyytyväinen?????

En edes kehdannut mennä omaan pihaan (kerrostalo) leikkimään hänen kanssaan, koska marisi ja nurisi ja kiukutteli koko ajan kun ei saanut just sitä lapiota millä joku toinen leikki. Puoli vuotta meni ympäri pihoja vaellellen... Kyllä se joskus loppuu. Ja juu, ihmettelin kanssa että mitä humehia niille toisille on syötetty ;)

Alkoi puhua 1v9kk iässä ja sitä taukoa odotellaan. Onhan se suloista kun lapsi kertoo KOKO ajan tarinoita ja laulaa ja kyselee 987234 kertaa samaa asiaa, mutta joskus puuduttaa. Yritän ajatella positiivisesti että lapsi vaan on kiinnostunut kaikesta... ja joskus katson kateelliisena niitä saman ikäisiä jotka kaivavat hiekkalaatikkoa paikallaan, suu kiinni.



;)

persoona, tosin ei joka hetki - hänellä on loistavan nauravaiset päivänsä (tai no, ainakin tuntinsa :)).



Yritän muistaa ajatella, että hän testaa omaa tahtoaan muuta maailmaa (lähinnä vanhempia) vasten. Hän on huomannut, että valitukset ja raivarit huomataan ja niillä on vaikutusta arkeen. Mutta vielä hän ei tiedä, _mihin_ kaikkeen pystyy vaikuttamaan. Siksi hän tsekkaa joka asiaa, pienintäkin. Ja se on välillä tosi rasittavaa aikuisesta, jolla on muitakin hommia hoidettavanaan kuin pyöriä jatkuvasti kysymässä, mitä majesteetti tällä kertaa on kitistäväkseen löytänyt ;)



Kun esim. ruokapöydässä edessä on jotain, alkaa välittömästi tulla vaatimuksia lähes kaikkien vaihtoehtojen nimillä, mitä pikkuisen mieleen tulee. Silloin koetan vain jaksaa sanoa, että nyt on tällä kertaa tätä ruokaa, ja niitä kaikkia muita ei ole. Ja tietty toteuttaa järkeen jollain lailla käyvät jutut - esim. jos hänellä ei ole leipää ja joku muu pöydässä semmoista syö, niin hänelle voi myös antaa leipää ruuan kanssa. Joskus se tehoaa ihan siedettävän ajan sisällä, joskus hänen täytyy vaan saada vetää kohtaus aiheesta "mitä kaikkea tässä ei oo mutta pitäis".



Ja tuttua on myös tuo jatkuva liikkuvuus ja nopea mielikuvitus. En tiedä osaanko auttaa, oma kärsivällisyys on kyllä tehokkaassa testissä - mutta niin kai useimmilla jollain tavalla (jossain vaiheessa) lastensa kanssa on?

Mä en pidä siis leikkipuistoissa olemisesta, en voi käydä kerhoissa tms. Kaikkien muiden lapset vaikuttavat rauhallisilta enkeleiltä meidän pienen "pedon" rinnalla. Noloa mutta totta. Edes kotona ei istuta kuin 5 min paikoillaan ja itkun kera tämäkin.

Oletko ärtynyt, hermostunut jo valmiiksi kun "tiedät" millainen päivä on taas tulossa? Monta kertaa lapsen käytös peilaa vanhempaa tavalla tai toisella.

Ihan normaaleilta lapsilta noi kaikki kuulostaa!



Itsellä 2 poikaa, alle 4- vuotiaita ja musta olis outoa jos ne seisoisi käpälät leväällään puistoissa tai ei haluaisi syödä samaa mitä muut perheessä syö.. :(



Itte olen ilonen että lapsilla riittää virtaa ja mielenkiintoa. En todellakaan yritä estää lasta olemasta lapsi. Mukaan kotihommiin ottaminen ( korostan 1- vuotiaan) on justiinsa sitä että homma on tosi simppeliä, sitä on vähän, mieluiten vanhempi hulluttelee homman ohessa. Ei todellakaan voi odottaa enempää!!



En tiedä mikä olosi tärkeämpää -tehdä kotitöitä vai kasvattaa lasta. Just se miljoonaan kertaan jauhaminen on vanhemmuutta. Mielikuvitusta kehiin niin saa "kaikki" asiat tehtyä. Johan niitä varsinkin kotiäidillä on! :D

mitäs niille flegmaattisemmille lapsille sitten pitäisi tehdä, lienevät epänormaaleja.

Onhan se ihan normaalia ettei pieni lapsi halua olla paikallaan vaan mennä ja tehdä, kiukuttelee kun äiti jauhaa kaikkeen: "Martti ei, ei ei.."



Onko normaali toimelias lapsi aina ADHD- lapsi? Kyllä musta on outoa jos lapsi vetäytyy syrjään tai seisoo puistossa haavi auki, itkee jos joku puhuu sille.



7

siinähän oli hymiö

ja ihan samoja juttuja kiroan kuin ap. Sekä 4-v että 1-v ovat KOKO AJAN (tai siltä se ainakin tuntuu...) säheltämässä ja valittamassa tai muuten vaan huutavat kuin syötävät, koska heitä ei huomata. Kumpikin lähti aikaisin liikkeelle ja puhumaan, kaipaavat kovasti virikkeitä jne. Vilkkaita kavereita kaikin puolin siis. :)



Itseasiassa aina välillä mä kuvittelen, että kaikki lapset on samanlaisia, kunnes vien lapset hetkeksi hoitoon ja kun haen ne sieltä, vastassa on puhkinääntynyt hoitaja, joka ihmettelee, että MITEN sä jaksat?!? Tekee hyvää saada välillä muistutusta siitä, että mun on ihan normaalia olla väsynyt näiden riiviöiden kanssa. ;)



Eli ap:lle mun täytyy sanoa, että jos lapsesi on yhtään niin kuin meidän pojat, kyse on pysyvästä piirteestä. Välillä on helpompaa, välillä vaikeampaa, riippuen uhmista jne. Ihan perusasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, eli tarpeeksi unta, liika sokeri ja lisäaineet pois ruokavaliosta, välillä voi rauhoittua lukemaan jne. Erityisesti tuo rauhoittuminen on meillä tärkeää. Vaikka lapset kaipaa ja vaatii virikkeitä, liika touhukin kostautuu. Erilaisten häppeningien jälkeen jätkät hyppii seinille pari päivää... Yksivuotiaalla känätys on tietysti pääosin vielä sitä oman tahdon kehittämistä, eli normaali kehitysvaihe. Varsinkin ekan lapsen kanssa sitä tuppaa vaatimaan liikoja, että lapsen pitäisi JO osata käyttäytyä. ;)



Valoisa puoli asiassa on, että mun ei tarvitse ikinä huolehtia, ettei pojat pitäisi puoliaan, ovat sen verran kovatahtoisia. Molemmat ovat myös todella ekstroverttejä, tulevat toimeen kaikkien kanssa.