Lue keskustelun säännöt.
Mä en pääse näistä ajatuksistani eroon.. laittakaa nyt jotenkin järkeä päähäni!
16.06.2008 |
Olen 30-vuotias nainen, naimisissa, lapsi 3v. Suhde on kulkenut kriisistä kriisiin koko viisi vuotta mitä ollaan yhdessä oltu. kuitenkin pääasiassa suhteemme on ollut aika "tylsä" ja itse kaipaisin vahvempia tunteita. en kuitenkaan ole kertaakaan ollut kenenkään muuhun mieheen ihastunut tänä yhdessäoloaikana, paitsi NYT! Ihastukseni on lapsuuden ystäväni, johon törmäsin yli 15 vuoden tauon jälkeen, silloinen ihastukseni. vietimme illan yhdessä ja juttelimme kaikesta ja se tuntui niin uskomattomalta ja epätodelliselta. en ois uskonut että ihan oikeasti voisin johonkin enää näin ihastua! mun pitäis varmaan ottaa todellinen pesäero tähän mieheen ja jjärjestää asiat niin, ettemme enää vahingossakaan kohtaisi, mutta kun sydän janoaa sen luo. mitään ei siis keskenämme tapahtunut, mutta jos en olisi varattu, ihan varmasti olisimme antaneet palaa.
Oletko ollut ihastunut suhteessa ja miten olet siitä selvinnyt?? Mä ihan oikeasti tarviin nyt neuvoja!
Kommentit (3)
mitä suhteesi olisi tuon toisen miehen kanssa. olisiko vain hetken huumaa ja joutuisit katumaan perheesi rikkomista.
suhteesta toiseen ei kannata hypätä. lapsesi ei tule hyväksymään tätä toista miestä, jos joutuu äidin ja isän erosta syyttämään häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järjettömintä tässä on se, että en usko että meidän välille voisi koskaan kehittyä oikeaa suhdetta. Tämä ihastukseni on ns. paha poika ja renttumainen, kokenut elämässä kaikenlaisia asioita ja luulen että ei ole kovin kykeneväinen sitoutumaan kenenkään ehkä koskaan (??). Lisäksi elämme hyvin erilaista elämää, itse olen akateeminen ja haaveilen tutkijan urasta, tämä mies on töissä rakennusfirmassa, asuu vaatimattomasti ja kaiken kaikkiaan elämäntyyli on niin erilainen kuin minulla. ehkä osin juuri se kiehtoo minua! jonkinlainen "tosimaailma" sijaitsee tuon miehen luona, kun itse elän aika valmiissa ja ehjässä maailmassa.
mä olen todella rikki ja kaipaan sen miehen luokse. tekis niin mieli soittaa, tekosyitäkin olis, mutta järki sanoo että olen ihan hullu. en tahdo tuhota lapseni kotia tuon miehen vuoksi, koska loppujen lopuksi kaikki jäisimme kuitenkin nuolemaan näppejämme. parasta kai olisi unohtaa mutta milloin se unohtaminen sitten tapahtuu?
ja kaiken lisäksi oma mies on ollut tosi huonolla tuulella ja hankala viimeiset viikot, ei huomioi ja tiuskii vaan.. ehkä oon yrittänyt omassa päässäni käntää asian niinkin päin että mulla olis jotenkin oikeus hakea huomiota ja lämpöä toiselta mieheltä kun kotoa en sitä saa...
ap
Itselläkin meni jalat alta reilu vuosi sitten ja vieläkin se mies on vaan niin ihana. Ihastumisen tunne on huumaava ja uuteen ihmiseen tahtoisi tutustua ja tahtoisi hehkutella siinä fiiliksessä.
Mieti mitä haluat. Meillä on se ero, että oma liitto minulla on hyvä, 14 vuoden jälkeet tietysti tasaantunut ja arkinenkin, mutta mies on ihana, vastuullinen, loistava isä ja vielä hyvä seksikumppanikin. Siksi en edes harkinnut eroamista (tai joo, mutta en vakavasti). Jos olet valmis hyppyyn tuntemattomaan, tee niin, mutta ole reilu kaikkia osapuolia kohtaan. Lapsen kannalta erotilanne on vaikea, mutta ei mahdoton. Miestäsi joudu loukkaamaan pahasti. Toisaalta voit saada sellaisen miehen, jonka kanssa elämä on helpompaa ja rakkaus säilyy arjen läpi. Tai sitten et.
Jos päätät pysyä liitossasi, lopeta miehen tapailu kahdenkesken ja jos mahdollista, kokonaan. Ei viestejä, ei maileja, ei puheluita. Aika haalistaa tunteet, enemmän tai vähemmän. Muuta tapaa ei ole.