Äidiksi 17 vuoden odotuksen jälkeen

Tavallaan Lilly Korpiolasta tuli äiti sillä hetkellä, kun hän ensimmäisen kerran kuuli veljeksistä, jotka asuivat intialaisessa lastenkodissa. Hänelle tuli vahva tunne, että tässä he nyt olivat. Hänen poikansa.



Elettiin kesää 2011. Korpiola oli lupautunut tulkkausavuksi suomalaisten adoptioperheiden tapaamiseen, jossa vieraili intialaisen lastenkodin johtaja. Nainen kertoi orvoiksi jääneistä veljeksistä, jotka olivat jo aika isoja: nuorempi Vicky oli seitsemänvuotias, vanhempi Rahul kahdentoista.



Lilly tiesi haluavansa nämä lapset. Hän oli odottanut adoptiolapsia jo neljä vuotta miehensä Antti Matikaisen kanssa.



Oli suomalaiset vanhemmat, oli kaksi poikaa vailla kotia, silti kestäisi vielä pitkään, ennen kuin heidän tiensä yhtyisivät.



Lähes vuotta myöhemmin, keväällä 2012 Lilly ja Antti saapuivat Intiaan poikien lastenkotiin, sillä adoptioon oli vielä saatava poikien suostumus.



"Pojat tulivat huoneeseen ja katsoivat meitä mustilla silmillään. Niissä silmissä oli toivoa ja odotusta. Toivoa siitä, että hekin saisivat äidin ja isän."



"Kuiskasin Antille, että tässä ne ovat. Meidän pojat."



Perhe oli syntynyt. Mikään ei kuitenkaan ollut vielä varmaa, sillä Mumbain korkein oikeus ei ollut vielä sanonut sanaansa adoptioon. Kahden päivän vierailun jälkeen Lilly ja Antti lähtivät Suomeen. Pojat jäivät lastenkotiin.



Kuukauden kuluttua lastenkodista tuli kirje Vickyltä: Minun äiti on kaunis. Äidin nimi on Lilly. Äiti tekee minulle hyvää ruokaa. Hänellä on pitkät hiukset. Hän on minun äiti. Minä rakastan äitiä paljon.



Suomeen pojat haettiin kesällä, viisi kuukautta ensitapaamisen jälkeen.



Kun Lilly sai poikansa kotiin, hän oli 48-vuotias. Juuri oikean ikäinen äidiksi, hän ajattelee.



"Me olemme nyt keski-ikäisinä kypsempiä, ja urat on tehty. Lapsi ei täytä tyhjää paikkaa elämässäni."



Ennen adoptiota Lilly kävi läpi lapsettomuuskriisin miehensä kanssa, kuten useimmat adoptiovanhemmat.



Adoptiota aloittaessaan he olivat jo nelikymppisiä. Kun se viimein saatiin päätökseen, he olivat odottaneet lasta yhteensä 17 vuotta.



Nyt jälkikäteen Lilly on sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt lopettaa hoidot jo aikaisemmin. Lapsettomuuden suruun ei kannata takertua.



Lilly jatkoi opintoja ulkomailla ja teki Lähi-idässä vapaaehtoistyötä muun muassa traumaperheiden kanssa.



"Ne olivat hyviä, tuotteliaita vuosia."



"Antti sanoi silloin kauniisti, että vaikkei meille koskaan tulisi lapsia, olemme kuitenkin eläneet merkityksellistä elämää."



Lilly suree sitä, että vain harvat ovat valmiita adoptoimaan vanhempia lapsia. Tosiasia kuitenkin on, että kansainvälisissä adoptioissa on yhä vähemmän tarjolla ihan pieniä lapsia.



"Suomessa ei tunneta vanhempien lasten adoptiota ilmiönä, siitä ei ole mielikuvia."



Käytännössä tämä on johtanut siihen, että vanhempia lapsia ja sisaruksia on jonossa enemmän kuin heille on ottajia.



Lilly toivoo, että adoption ammattilaiset ja hakijaperheet näkisivät tämän mahdollisuuden nykyistä paremmin.



"Jokainen lapsi tarvitsee perheen, isokin. Lastenkoti, vaikka kuinka hyvä, on aina laitos. Ison lapsen adoptointia on turha pelätä, sillä vaikka lapsi olisi kokenut kovia, lämmin perhe voi tarjota lapselle paljon korjaavia kokemuksia."



"Rahul sanoi minulle, että kirjoita sinne Intiaan tuomarille, miten hienosti asiat ovat Suomessa. Että tänne voi hyvin tulla isojakin lapsia."



Lainsäädäntö ei kuitenkaan suosi isojen lasten adoptiota. Koska pojat olivat yli 7-vuotiaita, Lillyllä ja Antilla ei ollut lainkaan oikeutta vanhempainvapaisiin. Poikien taas piti lain mukaan aloittaa koulu seitsemän päivää maahantulon jälkeen.



Nuorempi Vicky päätettiin pitää ensimmäinen talvi kotikoulussa äidin kanssa. Rahul käy koulua maahanmuuttajien valmistavassa luokassa.



Veljekset solahtivat ihmeen helposti suomalaiseen elämään. Sosiaalinen suomalainen pariskunta sai sosiaaliset lapset.



Alussa pojat ihmettelivät vain hiljaisuutta ja sitä, että ihmisiä oli joka paikassa niin vähän.



Pojille oli Intiassa kerrottu, että uudessa kotimaassaan he eivät saisi enää syödä intialaista ruokaa, mutta he saivat pian huomata, että varoitus oli turha.



Lilly on matkustanut Intiassa ja osaa hindiä. Siksi hänelle on ollut luontevaa ottaa intialainen kulttuuri osaksi perheen arkea ja esimerkiksi kokata intialaista ruokaa vaikka päivittäin.



"Äiti, sä olet puoliksi intialainen", he sanovat.



Pojat puhuvat edelleen keskenään hindiä, jos haluavat. Suurempiin juhliin he pukevat intialaiset vaatteet. Vanhemmilla on ollut periaatteena, että kotona pojilta ei vaadita suomalaisuutta, vaan kielikin sai tulla kun oli tullakseen.



Ja tulihan se. Eräänä päivänä pojat vain päättivät, että he ryhtyvät puhumaan suomea.



"Kieli ja ruoka ovat kaksi asiaa, joihin liittyy hyvin vahvoja tunteita", Lilly sanoo.



"Adoptiossa omat geenit eivät siirry, mutta arvot siirtyvät. Vicky totesi viisaasti erään sukutapaamisen jälkeen, että meidän perheessä puhuminen on lääkettä sydämelle. Lääkärille hän selitti, että syli on lääkettä hänelle."



Rahul ja Vicky ovat tunteellisia poikia, ja he hukuttavat äitinsä rakkaudentunnustuksiin.



"Kun lapseni sanovat minua äidiksi, se tarkoittaa todella isoa asiaa. Minun täytyy olla sen sanan arvoinen. En ole vain korvike biologiselle äidille."



"Lapsettomuuden, menetysten ja odotuksen jälkeen tunnen syvää kiitollisuutta lapsistani. En voi säästää heitä pettymyksiltä, mutta teen töitä sen eteen, että voin toimia heidän tulkkinaan suhteessa suomalaiseen kulttuuriin."



Monet mielikuvat vanhemmuudesta ovat toteutuneet, mutta yllätyksiäkin on koettu.



Lilly ei esimerkiksi osannut kuvitella, että hänellä on jonakin päivänä kaksi bhangraa tanssivaa poikaa. Tai että kolme miestä pelaa ensin Xboxia kotona ja lähtee sen jälkeen ulos pelaamaan jääkiekkoa ja huikkaa mennessään, että mene sinä, äiti, vaahtokylpyyn.



"Sain enemmän kuin odotin. Minulla on fiksut ja tunneälykkäät lapset. He ovat sitkeitä, huumorintajuisia ja taistelutahtoisia."



Adoptiot kiinnostavat suomalaisia yllättävän paljon siihen nähden, että adoptiolapsia on Suomessa vain nelisen tuhatta. Lilly uskoo, että lapsettomuuden lisääntymisen lisäksi kiinnostuksen syynä on perherakenteen murros. Kun perinteisiä ydinperheitä hajoaa ympärillä, adoptiotarinoissa on usein onnellinen loppu, joka liikuttaa jokaista.



"Meissä kaikissa asuu se hylätty, orpo lapsi, joka kaipaa syliä."



Tarina on sitä paitsi ikivanha.



"Jo 5 000 vuotta sitten Lähi-idässä oli voimassa laki, joka käsitteli adoptiota ja perhesuhteita", Lilly kertoo.



Lillyn adoptiotarinan voi lopettaa vaikka näin:



"Kun istumme perjantai-iltaisin ruokapöydässä, ajattelemme mieheni kanssa, että tämä on juuri sitä, mistä olemme haaveilleet."



Ruokailun jälkeen poikien huoneista kaikuu vielä yölaulu.



"Laulan molemmille pojille oman laulun. Vickylle, että Vicky on pikkuinen poika ja Rahulille, että Rahul on nuori poika. Sen jälkeen kerron, kuinka paljon heitä rakastan. Joka ilta vähän eri sanoin."



HS



************************************************



Tulipa hyvä mieli tästä jutusta :)