Kuolemanpelkoa?

Ei kuolemaa tarvitse pelätä. Olen matkalla taivaaseen.

Juurikin kun sain lapsen, ja olen vielä yksinhuoltaja. Tuli hätä siitä kun lapsi on niin riippuvainen yksin minusta. ETtä entä jos äkkikuolen johonkin aivoverenvuotoon sohvalle, niin lapsihan voi kuolla nälkään kotiinsa. Tai jos lähden lapsen kanssa ulkoilemaan ja tuuperrun sinne hankeen ja lapsi hitaasti kituen paleltuu hengiltä. Eniten pelkäsin juuri tällaisia kuolemia että lapsi kärsisi tai kuolisi myös. Tuntui sietämättömältä se tieto, että ihminen voi tosiaan äkkikuolla koska vaan mihin vaan, sairauteen tai onnettomuuteen, vaikka olisi ihan terve.



Mutta niinhän se siitä meni ajan kanssa ohi kun väsyi pelkäämään. Minä vaan annoin pelon olla ja silloin kun se oli oikein intensiivistä, vaan sitten kestin hampaat irvessä. Vuoden verran muistaakseni oli pahempaa pelkoa, sitten siihen alkoi väsyä. Nykyisin en enää pelkää erityisemmin kuolemista, vaikka tiedänkin että edelleenkin lapsi on minusta hyvin riippuvainen.

Muotoilin väärin aloitukseni. En pelkää kuolemsta sinäänsä vaan sitä, että mitä jos jotain tapahtuu ja lapsi jää ilman äitiä.



Pelko on turha, tiedän sen, mutta se pitää sitkeästi minusta kiinni.

ja mentävä terapiaan käsittelemään elämäänsä jos pelko kasvaa niin suureksi että se haittaa elämää tai itse siitä kärsii jotenkin.



Lapseni kuoli vatsaani ja siitä olisi voinut jäädä jotain päälle. Välillä mietin miten kehno olen kun kroppani ei jaksanut kasvattaa lasta mutta siitä puhui ja puhuin ja olin itselleni reilu ja sallin tunteet.



Kuolema tulee silti kaikille, joskus vatsassa ollessa ja joskus vasta vanhana kun ei muisti enää toimi.

Muotoilin väärin aloitukseni. En pelkää kuolemsta sinäänsä vaan sitä, että mitä jos jotain tapahtuu ja lapsi jää ilman äitiä.

Pelko on turha, tiedän sen, mutta se pitää sitkeästi minusta kiinni.

Tuon murheesi saat jättää Herralle. Hän pitää kyllä huolen lapsestasikin.

ja mentävä terapiaan käsittelemään elämäänsä jos pelko kasvaa niin suureksi että se haittaa elämää tai itse siitä kärsii jotenkin.

Ihmisen mieli osaa kyllä prosessoida noita itsekin, ja joskus kuten yllä joku kertoi, vain väsyy pelkäämään, luopuu pelosta hyödyttömänä. Ihmiskunta on selvinnyt kauan ennen terapioiden keksimistäkään, ja aika rankoista asioista, kuten aikoinaan yleisistä lasten kuolemista, sodista, rutoista, nälänhädistä - ihminen on lopulta psyykkisesti aika vahvaa tekoa.

Molemmat syöpään.

Molemmat on elänyt ihan tavallista opiskelija-elämää, saanut perhettä ja kaipaa äitiään.



Kuolema kuuluu elämään. Se on rankkaa kun miettii miten lapsi kuolee kohtuun tai äiti kuolee vaikka sairaskohtaukseen mutta se on osa elämää.



Olen hoitanut henkisen puolen menetyksestäni mutta raha on jäänyt mieleen. Jos läheinen kuolee, niin hautaaminen maksaa paljon.



Olen ennakoinut ja säästänyt rahaa siihen että jos kuolen niin minun ja miehen tililtä löytyy rahaa hautaamiseen. Koko perhekin voi mennä kerralla. Minne? Miten?

Näitä voit miettiä ja vakuutuksia kilpailuttaa mieleiseksi.

Voit pohtia lapselle varakodin. Kaikkea voit kirjoittaa ylös ja voit kirjoittaa vaikka kirjeitä lapselle, tai voit kerätä vaikka jonkun laatikonne jonne laitat teidän asioita. Kun lapsi kasvaa niin huomaat miten se täyttyy ja sitäkin kautta voi pelkosi helpottaa?



Se lapsensa menettänyt

Mulla on "hyviä jaksoja", jolloin en edes ajattele asiaa, ja sitten taas jaksoja, jolloin en muuta ajattelekaan. Silloin en voi lukea kuolemaa/vakavia sairauksia käsitteleviä artikkeleita enkä voi katsoa telkkaristamitään rankkaa.



Mieheni mielestä minulla on vain liikaa aikaa ajatella.