Mulla on kyllä tosi kivat, sosiaalisesti mukavat ja kiltit lapset

Sain nuorena äitinä valtavasti kasvatusapua äidiltäni. Häneltä tuli ohjenuorat mm. johdonmukaisuudesta ja siitä, että aikuisen on jaksettava pysyä aikuisen roolissa ai-na. Lapsen silmille ei saa hyppiä ja huutaa, se on pelottavaa. Purin tuskastumistani hänelle, en lapsille.



Oma oivallukseni on, että lapseltakin voi pyytää anteeksi tai lapsi voi muuttaa aikuisen päätöstä. On pystyttävä vetäytymään myös itse. En ole käyttänyt kasvatuskeinona arestia tai rankaisuja, enemänkin puhumista ja lapsen omaan ymmärrykseen vetoamista.



Jälkeenpäin ajatellen hankalin ikäkausi on ollut 2,5-4v. Lapset (pojat) ovat kokeilleet silloin kaikkein eniten missä rajat menevät ja hakeneet eroa sille mitä on olla vauva tai iso poika.



Murrosiässä joku on hakenut eriytymistä voimakaammin kuin toinen, pitänyt pari vuotta äitiä aika yksinkertaisena tai ärsyttävänä tyyppinä, jota ei jaksa katsella. En silti ole saanut silmilleni ala-arvoista käytöstä. Parikymppisenä olemme palanneet yhteen kunnioittavna ystävinä.



Olen onnekas äiti!