Kumpa olisi joku jolle purkaa tunteita vauva-ajasta.

Toki mukaan mahtuu myös ilkeämielisiä.

paikkakuntasi neuvolan perhetyöntekijään, hän on apuna kaikille neuvolaikäisten lasten vanhemmille! Toivottavasti kaikilta paikkakunnilta kyseinen löytyy...

mutta olen pettynyt häneen. en pysty hänelle avautumaan.

Muuten soittelevat sulle viikottain ja haluavat tietää kuinka jakselet, tunkee teille kotiin ja arvelee jaksamistasi. Lähinnä se arvellaan siitä kuinka hyvin olet jaksanut puunata kodin. Yksi stressinaihe lisää.

Minä ainakin olen saanut täältä paljon apua. Mitä kamalaa vauva-aikana sitten tapahtui, että se vieläkin vaivaa sinua?

mutta olen pettynyt häneen. en pysty hänelle avautumaan.

Kirjoita asiat vaikka kirjeen muotoon ja ojenna se terapeutille

Raskausaika oli todella rankka, olin 2/3 osaa sairaalassa. Sairastuin jo odotusaikana masennukseen (sen olen tajunnut myöhemmin).



Lääkärit sanoivat, että lapsi käynnistetään viikolla 38 jos sitä ennen ei ole syntynyt, koska raskaus oli niin vaikea.



Noh, vauva syntyi. minä en osannut tuntea häneen mitään tunteita. Vauva oli todella itkuinen ensimmäiset 4kk. Nukkui maks. 15min päivällä kerralla, yöllä vähän pidempiä pätkiä.

Välillä pelkäsin itseäni, pelkäsin että teen laspelle jotain.



Olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle, minä en tuntenut ketään kuin mieheni vanhemmat täältä, enkä heiltä osannut apua pyytää.

Mieheni joutui olemaan töissä 15 tuntia päivä, eikä saanut pitää muita vapaita kuin isyysvapaan ja sitten palkattomalla olin kun en lasta pystynyt hoitamaan.



Kun lapsi oli 2viikkoa, minulla selvisi syöpä. Siinä kaiken paskan keskellä sitten yritin hoitaa lasta ja koittaa saada itseni paraneen.



Noh, minulla ei ole jäänyt vauva-ajasta mitään positiivista mieleeni. Olen todella ahdistunut siitä vieläkin.



Nyt selvisi, että odotan toista lasta. Lapsi on toivottu, mutta silti pelkään, mitä se elämä taas pienen vauvan kanssa on. Kestänkö sitä. Sekoanko.



Miten kukaan voi jaksaa pienten lasten kanssa?!

Myös seurakunnan diakoniatyöntekijältä voi varata rauhallisen keskusteluajan jopa kotiin. Voidakseen saada keskusteluapua ei tarvitse kuulua kirkkoon, mutta pitää asioida sen seurakunnan diakoniatoimistossa, jonka alueella asuu.



Rohkaise mielesi ja puhu tunteistasi jonkun kanssa.

Myös neuvolapsykologi voisi olla hyvä vaihtoehto



Toivotan elämääsi hyvää!

rakastavani häntä.



Tunnen olevani ihan outo tapaus. Ja vieläkin tuntuu, että minulla ei ole ollut eikä ole oikeutta niihin tunteisiin mitä tunnen ja olen tuntenut.

Rankalta kuulostaa. Mutta tiedäthän, että on tosi epätodennäköistä, että sulle toisen kerran kävisi noin monta vastoinkäymistä ja vielä yhtä aikaa. Mitä pelkäät eniten? Voiko siihen jotenkin varautua?



Minä myös muutin uudelle paikkakunnalle kun toinen lapsi syntyi, ja koska raskausaikana oli paljon surua ja stressiä, en osannut kiintyä vauvaan, en nauttinut hänestä ja olisin mielelläni perunut koko jutun. Lapsi oli itkuinen ja vaikea hoidettava. Lapsi tuntui vieraalta, ja tunsin itseni tosi yksinäiseksi (mies ei voinut pitää perhevapaita). Oli se oikeasti tosi raskasta aikaa.



Ymmärrän ahdistuksesi, kun olit vielä itsekin kipeä vauva-aikana. Sen on täytynyt olla tosi kamalaa. Sinun tunteesi ovat ihan normaali reaktio pelottavaan, raskaaseen ja yksinäiseen aikaan.

pelkään,että jos taasen yhtä raskas raskausaika. (raskaus vasta alussa)



pelkään, että vauva taasen yhtä itkuinen.



pelkään, että syöpä uusiutuu raskausaikana (epätodennäköistä, mutta raskaana ollessa joskus mahdollista).

pitäkää hulluna ja outona jos haluatte. :D

pitää outona ja hulluna. Sullahan on ollut (ja voi olla vieläkin) ihan selvä synnytyksen jälkeinen masennus. Kaikki kuvaamasi tunteet ovat juuri tuollaisia, mitä masennukseen kuuluu.

Tsemppiä ja onnea vauvasta, ehkäpä pelot ovat turhia, ja saat kokea normaalin vauva-ajan!

Miksei menis raskausaika hyvin? Ja harvapa äiti sitä ensimmäiseen vauvaan rakastuu päätäpahkaa, ittellä meni siihen lähes vuosi vaikka lapsi oli kaunis, tosi suloinen, ja hyvin helppohoitoinen. Edelleenkin muistan raskauksien kauhut, mutta eikö se kuulu normaaliin elämään. Uskon että sinä ap selviät hyvin.