Leikki-ikäinen

Niina Näätäjärvi oli kolmevuotias ja pikkuveli Aapo Näätäjärvi oli vuoden vanha, kun molemmat muksut pääsivät samaan päiväkotiin. Siihen tuttuun, turvalliseen kristilliseen päiväkotiin. Kolmevuotiaana Niina alkoi jo rauhoittua ja tasoittua eikä ollut enää niin kovassa uhmaiässä. Hän oli rauhallisempi ja mukautuvampi. Pikkuveli oli Niinalle hyvin rakas ja koko ajan Niina oli halimassa pikkuveljeä ja myös vahtimassa ettei pikkuveli karkaa. Toisaalta kyllä Niina itsekin joskus karkasi ja joskus yllytti pikkuveljenkin mukanaan karkuteille. Kerran Näätäjärvet kävivät kaupassa ja ottivat molemmat muksut sinne mukaan. Heti kun äiti silmänsä käänti johonkin ruokatarvikkeeseen ja isä katseli lehtiä, niin Niina edellä ja pikkuveli perässä menivät karkkihyllylle ja Niina oli löytänyt suklaalevyn, jonka avasi ja jota söi siellä kaupassa ja myös Aapo oli samassa touhussa mukana. Vanhemmat huomasivat, että muksut on hävinneet ja lähtivät etsimään muksuja ja löysivät heidät karkkihyllyltä mättämästä suklaata naamaansa minkä ehtivät. Siitä päivästä lähtien tehtiin aina niin, että oli kahdet kauppakärryt ja toisia kärryjä työnti äiti ja toisia isä ja toisessa kärryssä istui lasten istuimessa Niina ja toisessa Aapo.







Silloin kun Niina oli 3v ja Aapo 1v, perhe teki myös ensimmäisen ulkomaan matkansa. He kävivät Virossa, Saarenmaalla. Oli kesä ja hiekkarannalla lapset tykkäsivät leikkiä hiekassa ja uida kun isä uitti molempia muksuja matalassa vedessä. Myös jäätelöä lapset saivat. Samana vuonna perheeseen hankittiin myös saksanpaimenkoiran pentu. Koiran nimeksi tuli Eetu. Lapsista oli kivaa leikkiä ja touhuta Eetun kanssa. Niinan puheen oppiminen eteni siten, että Niina osasi sanoa lyhyitä lauseita. Päiväkodissa Niinalla oli muutamia ihan terveitä saman ikäisiä tyttöjä hyvinä ystävinä ja niiltä terveiltä tytöiltä Niina oppi myös puhumista. Yksi heistä myös tietoisesti opetti Niinaa puhumaan. Kun päiväkodissa pelattiin muistipeliä, niin siihenkin Niina osallistui.









Kun Niina oli 4-vuotias, hän sai toisenkin pikkuveljen. Pikkuveljen nimeksi tuli tällä kertaa Arttu. Arttua Niina oli myös innokas hoivaamaan ja halimaan, silittelemään ja sylissä pitelemään ja hoitamisessa edelleen auttoi viemällä tunnollisesti vaippoja roskikseen ja osallistumalla syöttämiseen ja pukemiseen ja leikittämiseen. Aapo oli mustasukkainen kun oli uusi tulokas perheessä, mutta Niina ei ollut lainkaan mustasukkainen, vaan päinvastoin, Niina tykkäsi tuosta uudestakin pikkuveljestä.









4-vuotiaana Niina otti puheen kehityksessä sen harppauksen, että hän yllättäin puhui. Hän puhui selvästi ja lauseitakin käyttäen. Niinan kehitystä oli vienyt eteenpäin normaalien lasten seura tarhassa. Niina oli tarhassa hyvin suosittu tyttö. Kaikki halusivat leikkiä Niinan kanssa. Myös Niinaa vuoden vanhempi tyttö joka on siis ihan terve tyttö eikä erityislapsi, usein pyyti Niinaa luokseen kylään ja Niina sai käydä kaverinsa luona kylässä ja joskus myös yökylässä. Niina viihtyi tuon kaverinsa luona ja vanhemmat olivat iloisia kun Niinalla on ystävä, jonka luona Niina kyläilee ja olivat kuulemma katsoneet usein lasten elokuvia ja syöneet pizzaa ja juoneet limpparia siellä Niinan kaverin luona. Niinan kaverilla oli 10-vuotias sisko ja 12-vuotias veli, jotka hekin tykkäsivät Niinasta ja Niina sai olla mukana heidänkin peleissä ja leikeissä kykyjensä mukaan. Niinalla oli loistavat sosiaaliset taidot, joista johtuen hän oli suosittua seuraa toisten lasten parissa. Se oli onnistunut ratkaisu, että Niina on terveiden lasten parissa. Hän oppi ja kehittyi siinä huimasti.









Päiväkodissa oli ne rukoushetket ja hartaushetket ja myös Raamattua luettiin lapsille ja lapset saivat myös itse rukoilla ja Niina oli kuullut tarhassa Jeesuksesta jo varhain ja Niinalla oli lapsen usko, jolla hän hyvin voimakkaasti uskoi Jeesukseen, rukoili Jeesusta ja luotti Jeesukseen. Oli ihanaa nähdä, kuinka tuo pieni, kehitysvammainen tyttö elää lähellä Jeesusta ja on Jeesukselle rakas ja sellaisena kuin on, Jumalalle otollinen.









5-vuotiaana Niina sai oman kanin. Se oli kääpiökani ja Niina antoi sille nimeksi Nöpö. Perheessä oli ennestään myös saksanpaimenkoira Eetu, joka sekin oli Niinalle tärkeä eläin. Niina kävi päivittäin innoissaan hakemassa heinää Nöpölle ja syötti Nöpö-kanille myös porkkanaa. Niina oli hyvin eläinrakas tyttö. Niina vietti päivät tarhassa, mutta nyt mietittiin myös Niinan eskaria. Tuossa tarhassa jossa Niina oli, ei ollut eskaria. Niina joutuisi menemään koulutaksilla erään alakoulun yhteydessä olevaan eskariin seuraavana vuonna. Asiasta puhuttiin Niinan palaverissa. Niina jatkaisi edelleen normaalien lasten ryhmässä, tavallisessa eskarissa ja Niinalle hommataan sinne myös avustaja. Eskarin jälkeen on myös iltapäivähoitoa jossa on ykkös-ja kakkosluokkalaisia samassa hoitopaikassa. Mutta kyllä Niina pärjää, Niina on niin sosiaalinen tyttö.









Niina oli onnellinen ja iloinen 5-vuotias tyttö, jonka oli arvioitu olevan lievästi kehitysvammainen. Niina poikkesi tavallisesta lapsesta vain siinä, että hänen kasvoissaan näkyy Downin syndrooman tunnusmerkit. Niinan päivät kuluivat päiväkodissa toisten lasten kanssa leikkien ja hän oli suosittu tyttö jolla oli paljon ystäviä. Kotona Niina peuhasi pikkuveljien kanssa ja myös osallistui pikkuveljien vahtimiseen ja välillä komensi pikkuveljiä olemaan kunnolla. Niina oli johtajatyyppiä joka sai usein pikkuveljet tekemään mitä haluaa. Ja kotona jos oli riitoja, niin Niina pyrki aina sopuun ja sovittelemaan niitä riitoja.