Lasten " mukauttamisesta" aikuisten maailmaan!
Tämä on raakaa tekstiä ja minun mielipiteeni, mutta Minä en voi käsittää, miksi ihmeessä me aikuiset yritämme tehdä lapsistamme mahdollisimman helppoja ja " huomaamattomia" ? Ei saisi herätä ja itkeä, nukkua huonosti tms. Me aikuiset olemme sitä varten, että huollamme ja hoidamme niitä lapsiamme, joita olemme vapaaehtoisesti tähän maailmaan saattaneet! Lapsen mielikuvitus on hurja, ja tuntuisi todella kurjalta herätä yöllä painajaiseen, jonka aikuinen vain nollaisi käymällä sanomalla " pää tyynyyn ja unta palloon" . Päivän aikana tapahtuneet jutut on usein tosi pelottavia, joita sitten yöllä käsitellään unissa.
Me aikuiset muutenkin yritämme päästä " mahdollisimman helpolla" lastemme kanssa : Äkkiä pois rinnalta, äkkiä pois silmistä tarhaan ja suuriin ryhmiin, jotta äiti pääsee tienaamaan, äkkiä omaan sänkyyn, omaan huoneeseen, jotta äiti saa nukkua rauhassa. Se aika ja se huolenpito, jota annamme omille lapsillemme, tulee takaisin moninkertaisina. Puhumme hienoista " perhearvoista" , mutta tekomme nollaavat nekin!
En väitä olevani täydellinen äiti (lapset 3 ja 1,5), mutta minä ainakin yritän antaa lapsilleni itseni kokonaan! He eivät ole pieniä kuin vähän aikaa, ja se aika jonka heidän kanssaan vietämme, on todella merkityksellistä heidän loppuelämäänsäkin ajatellen. En väitä, etteikö minu lapsistani voisi tulla juoppoja ja narkkareita tms. mutta olen ainakin tehnyt kaikkeni ja parhaani!
Olkaa lastenne kanssa ja kuunnelkaa niiden juttuja ja tarinoita, sillä niinhän pieni lapsi purkaa esim.pelottavan tilanteen: Illalla sängyssähän ne jutut sitten vasta tulevat mieleen. Reagoikaa kun ne itkevät, uhmaavat ja tarvitsevat lohtua, älkääkä kääntäkö selkäänne, tai jättäkö huomiotta!Rauhallisuus, huolenpito, hellä katse, syli ja pään silitys saavat vaikka kuinka raivoisan lapsen rauhoittumaan. Kokeilehan!
Kommentit (14)
Onhan se vauva-aika rankkaa (ja ihanaa) yöheräilyineen päivineen. Itse tuskailin tytön kanssa, kun tuntui että imetin yötä päivää, ja etten koskaan saa häntä vieroitettua rinnasta, no, imetys loppui sujuvasti, kun tyty oli 1v2kk. Näin jälkiviisaana huomaan, että aika ja lapsen kypsyminen tekee tehtävänsä, eli vieroitus, koko yön nukkuminen jne.. onnistuvat, kun lapsi on siihen kypsä ja vanhemmat hellästi mutta jämäkästi ohjaavat lasta toivottuun suuntaan.
Musta tuntuu myös hurjalta se hoitorumba, eli että kun jo yksivuotiaasta lähtien lapsi joutuu mukaan oravanpyörään, eli heräämään aikaisin, olemaan useita tunteja päivässä hoidossa...
Mutta silti-kyllä vanhemman täytyy huolehtia myös omasta jaksamisesta. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän myös muut roolit korostuvat kuin se äitiyden rooli.
mutta muistakaa myös, että me täällä ollaan aika hyvässä asemassa kun lapset voivat olla edes sen melkein koko ekan ikävuotensa kotona... Muualla maailmassa ei ole edes tämmöiseen mahdollisuutta. Ystäväni Belgiassa palasi juuri 6 kk äitiyslomalta töihin.. Ja vei puoli vuotiaan tytön tarhaan. Jos haluaisi olla kotona, joutuisi käytännössä irtisanoutumaan, ei siellä tunneta tällaisia hoitovapaita, ja työpaikan säilymistä. Sama monessa muussakin maassa, Englannissa, USAssa, jne.
Joten vaikka me laitamme pieniäkin lapsia hoitoon, niin pidempään he silti saavat olla kotona kuin muualla. Eikä kaikilla ole kertakaikkiaan taloudellista mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan lapsia, vaikka kuinka mieli tekisi.
Rauhallisuus, huolenpito, hellä katse, syli ja pään silitys saavat vaikka kuinka raivoisan lapsen rauhoittumaan. Kokeilehan!
[/quote]
Voi kunpa se oikeasti toimisikin noin...
Olen myös miettinyt tätä maailman menoa. Ihmettelen sitä että suurinpiirtein syntymän jälkeen äidin pitäisi heti päästä viettämään omaa aikaa...siis hetkinen...kun miettii vauvan kannalta että mitähän hän mahtanee ajatella. Monilla on hirveä hinku päästä viihteelle ja jotkut ovat jopa ylpeitä kun ovat suunnitelleet että lähtevät " vasta" kun lapsi on vuoden ikäinen.
Minua myös naurattaa monien ystävieni hinku -itsensä löytämiseen-.
Jotkut myös hankkivat salarakkaita ja avot kyllä ollaan valmiita nostamaan kytkintä ja lapset jättämään miehen tai kenen tahansa hoiviin.
Itselläni on 10-,8- ja 1-vuotiaat lapset ja ajattelen aina sitä kuinka paljon he tarvitsevat minua. Olen omistanut koko elämäni heille ja miehelleni. En varmasti ainakaan voi hävitä mitään.
Itse olin pienenä varhaisesta aamusta viiteen asti illalla päiväkodissa ja kyllä oli pitkä päivä. En kyllä osannut ajatella että olisi jonkinlaista muutakin elämää. Äiti laittoi vasemmalla kädellä väsyneenä jotain ruokaa eikä ollut lainkaan läsnä. Tuntuu kuin olisin kasvattanut itse itseni. Kukaan ei kysynyt että mitä kuuluu, miten päiväsi meni?
Haluan olla lapsilleni äiti joka on aina läsnä. Tekee ihania ruokia ja huolehtii joka ikinen päivä. Onneksi minunlaisia on kuitenkin paljon!
Tuohon kiireeseen lapsi sopeutuu huonosti. Meillä aikuisilla olisi opittavaa tuosta lapsen maailmasta. Valitettavasti me vain emme ole parhaita kuuntelemaan lasta ja olemme itse ympäristömme muovaamia ja emme edes huomaa aina kyseenalaistaa näitä nykyisiä käytäntöjä.
Hei!
Saat hyvällä syyllä olla ylpeä perheellesi omistautumisesta, omassa tuttavapiirissäni tälläistä ei ole näkyvissä (siis totaalista omistautumista). Haluaisin kuitenkin tietää, oletko miettinyt tulevaisuutta niin pitkälle, että tiedät mitä teet kun linnut lentävät pesästä eli lapsesi aikuistuvat ja muuttavat pois? Olen seurannut vierestä kuinka raskasta lasten kotoa pois muutto voi olla työssäkäyville äideille, voisin kuvitella että perheelleen omistautuneille äideille se on vielä kovempi pala.
Oma äitini oli kotiäiti ollessani ala-asteella ja jossain kohtaa " mitä kuuluu" ja " miten koulussa meni?" kysymykset alkoivat jurppia oikein kunnolla (kuulunee suurelta osin tuohon esimurrosikäänkin...)
Äidin lähdettyä töihin, meillä sisaruksilla oli ihan kivaa yhdessä kotona ja hyvää kotiruokaakin oli aina tarjolla, vaikka sen itse joutuikin mikrolla lämmittämään. Nuorille siis tekee ihan hyvää olla välillä ilman äidin hellää huolenpitoa.
Jutun pointti siis se, että pidä huolta itsestäsi ja ole joskus edes vähän itsekäs. Ajat muuttuvat ja lapset kasvavat ja pahinta mitä voi tapahtua on se että muutaman kymmenen vuoden päästä huomaat olevasi yksin ja riski sairastua esim. masennukseen on suuri.
Olen jo pidempään miettinyt, miten esimerkiksi vastasyntyneen vauvan pitäisi jo tietää, miten " käyttäydytään" ; ei saa huutaa, kitistä, inistä, pitää juoda rintamaitoa mutta pullonkin on kelvattava, yöllä ei saa heräillä/valvoa. Puolivuotiaita sitten huudatetaan unikoulussa kun eivät ole vielä mokomat tajunneet miten yöllä ollaan. Yksivuotiaan pitäisi osata olla päiväkodissa itsenäinen ja sosiaalinen. Kovat ovat vaatimukset pienille nykyään.
Toisaalta kyllä äidin kuuluu ajatella myös itseään ja omaa jaksamistaan, eikä uhrata itseään 100-prosenttisesti " vain" lapsilleen. Omalla äidilläni ei ollut muuta elämää kuin neljän seinän sisäpuolinen ja ei ole muuten hyvä juttu sekään. Ja vanhempien tehtävähän se on jos jonkun opettaa lapselle, miten yhteiskunnassa eletään.. Kun vaan osaisimme sen tehdä viisaasti, lempeästi, ajan kanssa.
eikä se ole pois lapsilta kun sitä ottaa kohtuudella. mutta muistakaamme, että tämäkin asia on hyvin pitkälle PERSOONAKYSYMYS! minä haluan paljon lapsia, mutta tiedän ja tunnen itseni, että meidän perhe jaksaa silloin paremmin, jos äiti saa olla välillä myös työelämässä, opiskelemassa tai omien harrastusten parissa. Vaikka haluan olla myös töissä, ei minun tarvitse ajatella, etten sillon voisi ottaa lapsia vastaan. Toiset taas jaksaa olla vuosiakin kotona vain lasten kanssa, mutta kukin tekee tyylilään..
Toisaalta en minä veisi lapsia hoitoon pitkiksi päiviksi kuitenkaan, kotona pyritään hoitamaan silloinkin, kun olen koulussa ja töissä oman perheen sekä ulkopuolisen kotiintulevan hoitajan voimin.
Eli lapsia hankitaan, mutta elämä ei saa muuttua, eikä lapsista saa olla vaivaakaan. Itse yritän mahdollisuuksien mukaan protestoida ainakin omien lapsieni " mukauttamista" vastaan. Toivottavasti (taloudelliset)resurssimme riittävät siihen, että saan itse hoitaa lapseni kotona riittävän pitkään(en tiedä vielä kuinka pitkään se on, riippuu varmaan lapsestakin). Itseäni varten olen myös tehnyt suunnitelmia pitkällä tähtäimellä. Nyt haaveissa olisi iltaopiskelut, kunhan mies saa omansa suoritettua loppuun. Mutta tosiaan, tällä hetkellä lapsi ajaa kaiken muun ohitse, ja toinenkin olisi tervetullut. Pikkulapsiaika on niin lyhyt loppujen lopuksi, että mielestäni siihen kannattaa satsata. Omaa aikaa minulla on ollut syksystä lähtien kerran viikossa jumpan verran, toistaiseksi tuntuu riittävän meikäläiselle. Joskus olen ollut väsynytkin, mutta tällä hetkellä peräti nautin muiden kauhisteluista joskus kun käy ilmi, että imetän vielä 1v8kk lasta, öisinkin.
En jaksanut lukea ainuttakaan vastausta, jonka olet saanut. Anteeksi siis, jos sanon jotain sellaista, jonka joku muu on jo sanonut!
Millaisena sinä muistat oman lapsuutesi? Olethan sinäkin herännyt yöllä painajaiseen ja taatusti äitisi on kehottanut sinua vaan unohtamaan mokomat ja painumaan takaisin pehkuihin. Eikös vaan? Ja onko sulla joku henkinen trauma tästä? Oletko jotenkin vajavainen ihminen tämän vuoksi?
Tarkoitan vaan sitä, että ihminen on kehittynyt saman kaavan mukaan siitä asti kun ihmiskunta on ollut olemassa. Jo esi-ihmisten aikaan pikkupenskat on nähneet unta sapelihammastiikereistä ja niin edelleen. Tuskin heistä on sen järkyttyneempiä ihmisiä tullut vaikka me " tavis-äidit" on käsketty heitä nukkumaan uudelleen painajaisen jälkeen.
Toki lasta pitää lohduttaa kun sen aika on, mutta en minä ainakaan yötä myöten ala elämään pelkästään lapsiani varten. Olen edelleen MINÄ! Äitiys on vaan lisänä siihen. Autan lapsiani selviämään elämän karikoista myös sillä, että annan heidän hoitaa jotkin asiat ihan itse. Tulen tukemaan kun näytää ettei omat voimat riitä, mutta muuten annan heidän huomata omat vahvuutensa.
Ja juu, meillä ei siis eletä 110% lasten ehdoilla. Meillä itketään josku myös mörköpelkoa tms. Mutta silti meillä porskutellaan eteenpäin ja ollaan vahvoilla. Ja lapset oppii, ettei pelko ole mikään paha asia. Se kuuluu osana elämään ja auttaa joskus jopa pelastamaan jonkun hengen kun tajuaa mennä piiloon sitä mikä uhkaa. Tai sitten voittaa oman pelkonsa ja osaa uhmata sitä mikä vastustaa.
Nimenomaan tuntuu olevan tapana tämä mukauttaminen. Jo synnytyksen pitäisi mennä niin kuin äiti on ajatellut. Jos (kun) tulee odottamattomia käänteitä, syytetään hoitohenkilökuntaa tai jotakuta muuta kuin Äiti Luontoa, joka on oikeasti syypää. Niin paljon on vieraannuttu: jos synnytyksessä tulee sietämätöntä kipua, se on kauheaa, en pystykään kontrolloimana kaikkea, apua! Ja sitten kun lapsi on syntynyt, se vaatiikin kaiken aikani, iiiiik! Tuttipulloa kehiin ja omaan huoneeseen, mars!
No, minähän tietysti olen itse pyhimys, koska synnytykseni olivat mukavia (sattui, kyllä vain, muttei kovin monta tuntia), elleivät hauskojakin ja molempia lapsiani imetin 1v 2kk (toista 1v 3kk) ja kotiin olen jäänyt, menossa 4. vuosi...
No joo, ironia sikseen. Alkuperäinen kirjoittaja on mielestäni aivan oikeasa: lapsen hätä tulee ottaa tosissaan. Kaukana on se aika kun uskottiin, ettei lapsella ole oikeita tunteita enne kuin kykenee ilmaisemaan niitä. Jos lapsi itkee, häntä pitää lohduttaa. Kiukku ja kiukuttelu on eri asia: silloin pitää asettaa rajat ja ohjata oikeaan suuntaan. Vaikeintahan on juuri se: rajojen veto ja tiukkana pysyminen. Se ei ole kenellekään helppoa. Eihän?
Kata ja kakarat
Oli tuossa ap:n kirjoituksessa! Itse olen ihmetellyt tuota kovasti. Minun mielestä on ihan ok, olla muksun itkuihin, kitinöihin etc. vastaamatta tai pukahtaa vain jotain.. ja uskon, että sinustakin! Itse tulkitsen sinun tarkoittaneen käytännössä sitä, että kuinka AIKAISIN nykyaikana lapsilta odotetaan niin paljon?! Siis niin PIENILTÄ niin paljon? Esim. puolivuotiaan, siis käytännössä vastasyntyneen, lapsen unikouluttaminen? Ja se, että jo synnytyslaitoksilla muksut tupataan omiin sänkyihinsä nukkumaan, eikä useimmiten edes vinkata tai tarjota muuta mahdollisuutta?
On kuulemma eläinrääkkäystä erottaa emostaan edes hetkeksi samalla kehitysvaiheella olevia muita nisäkäsvauvoja - oli ne sitten kissoja, koiria, tai lähisukulaisiamme apinoita - sen ikäisiä poikasia, joita meistä suuri osa kiikuttaa jopa eri kerrokseen tai sukulaisille nukkumaan! Kuka oikeasti suojelee pieniä IHMISlapsia?
Täällä päivittäin ihmiset kyselevät ja kertovat asioista, jotka eivät edes MIELESTÄNI kuulu vielä " Taaperot ja leikki-ikäiset" - osioon. Kenties koululaisotsakkeen alle tai ei vielä sinnekään?!
Nyt kaikki miettimään.
Kiitos, ap!
- Tiina -
muistetaan vielä, että ei kaikki ole ihan mustavalkoista.
Musta on ihan okei, jos äiti käy välillä virkistymässä, vaikka viihteelläkin (itse olin iltamenoissa lapsen ekan 9 kk aikana 3 kertaa, joista kahden akan aikana 3 h poissa kavereilla ja kotona viimeistään klo 22, kolmannella kerralla olin viereisessä talossa. Eikä tietenkään mitään kännejä, pari siideriä vaan). Ei tietenkään koko ajan, mutta kyllä se tekee välillä hyvää nähdä muitakin ihmisiä ja keskustella, ehkä jopa muustakin kuin vaipoista ja vauvanhoidosta ;) Luulen, että kyse onkin monila määristä - siis kuinka usein ja miten pitkän aikaa kerralla, juodaanko alkoholia lainkaan, vähän vai paljon. En usko vauvankaan kärsivän satunnaisista, lyhytaikaisista äidin poissaoloista. Tulos on varmasti positiivinen, jos äiti lyhyen poissaolon jälkeen taas jaksaa paremmin.
Ja mitä noihin nukkumisiin, itse pärjäämisiin ja syömisiin tulee, niin siinäkin lapset on erilaisia, kuten vanhemmatkin. Meillä tyttö on aina nukkunut suurimman osan yöstä omassa sängyssä. Välillä oli aika kun aamu-unet oli levottomia, jolloin sitten otettiin aamuiksi samaan sänkyyn. Jossain vaiheessa meni taas aamut levottomiksi ja öisinkin saattoi herätä ja valvoa pari tuntia. Testimielessä siirryimme miehen kanssa nukkumaan toiseen huoneeseen, ja kuin ihmeen kautta tyttö alkoi nukkua rauhallisesti koko yön (yösyötöt tyttö oli jättänyt ihan itse aiemmin pois). Eli kyllä vauvoissakin on eroja, se mikä toimii jollekin, ei välttämättä toimi kaikille muille. Tärkeintä olisin kuunnella sitä omaa lasta ja etsiä hänelle sopiva toimintatapa, jota voi sitten pikkuhiljaa ja varovasti ohjata toiseen suuntaan jos vauvan/lapsen tapa käy liikaa vanhempien voimille. Lapset kypsyy eri tahtia, ja toiset pärjää helpommin ja aiemmin itsekin, oli kyse sitten nukkumisesta tai itsekseen leikkimisestä.
Ja jottei tulisi mitään epäselvyyksiä, niin sanottakoon vielä, etten kannata mitään huudatusta tai lapsen itkun jättämistä huomioimatta. Jos joku pärjää omistautumalla täysin perheelleen ja lapsilleen, niin se on okei, mutta ei minusta myöskään saisi tuomita sellaista äitiä joka välillä ottaa myös aikaa itselleen - lapsen ehdoilla tietenkin.
Näitä olen itsekin pohtinut. Silloin, kun piti tehdä päätös jäänkö hoitovapaalle vielä äippäloman jälkeen, vai lähdenkö töihin ja milloin, lueskelin päätökseni tueksi muutaman hyvän kirjan. Jari Sinkkosen ja Tuula Tammisen varhaislapsuutta käsittelevät kirjat. Näistä sain tavallaan " oikeutuksenkin" jäädä rohkeasti kotiin. Monet ajattelevat, että töihin täytyy mennä, koska se vain menee niin. Kaikki niin tekevät, eikä sitä monestikaan kyseenalaisteta mitenkään. Meidän yhteiskuntamme kannustaa lapsen aikaiseen itsenäistämiseen. On tehnyt niin kautta aikojen. Toisinkin voi tehdä, mutta totta on, että se ei kaikille ole mahdollista edes. Miettiä voi kuitenkin. Meillä on tosi tiukkaa tällä hetkellä. Kasvatan tytärtäni yksin ja olen tässä sivussa myös opiskelija. Vakipaikka on kyllä odottamassa vanhassa työpaikassa, mutta sinne en enää haluaisi palata. Sen vuoksi, että matkat vievät niin paljon aikaa, että tyttö vietäisiin ekana hoitoon ja haettaisiin vikana...
Itse sitä on huomannut vain sen, miten vaikea on muuttaa sukupolvien ajan jatkunutta kasvatuksen jatkumoa. Tai oikeastaan käytöksen. Itse haluaisi olla aina ihana, kannustava, läsnäoleva ts. täydellinen, mutta ei siihen pysty. Pinna palaa, kun lapsi ei nuku, en jaksa leikkiä, kun tyttöni pursuaa energiaa. Samaa teen kun oma äitini. Päätin, että itse en koskaan toista äitini tekemiä virheitä, mutta kappasvain miten vaikeaa se onkin muuttaa, vaikka siitä onkin tietoinen! Mutta hyvä, että tästäkin nostetaan joskus kissa pöydälle, koska aihe on hyvä!