Lue keskustelun säännöt.
Mistä saan tietää mikä on riittävän hyvää äitiyttä?
25.05.2012 |
Olen yksinhuoltaja, kaksivuotiaan tytön äiti. Minulla ei ole kuin pari ystävää, joilla on itsellään lapsia, ja molemmilla lapsen isä on osa perhettä.
Arkemme on tietenkin rankkaa, lapsen iän ja perhetilanteemme huomioon ottaen ja usein lapsi kitisee ja itkee kun en ehdi antamaan huomiotani, kun teen vaikka kotitöitä. Joskus minusta tuntuu siltä, että yksinhuoltajan ainoana lapsena hän saa liikaakin huomiota ja joskus taas siltä, että lyön häntä laimin. Syyllisyys on varmaan sellainen asia, joka tulee äitiyden mukana, eikä siitä pääse koskaan irti, mutta mistä saan vertailukohtaa siihen mikä on tarpeeksi?
Luin muutama päivä sitten artikkelin, jossa sanottiin että valmisruoat ovat yksinhuoltajaperheen pelastus, ja huokaisin helpotuksesta, koska turvaudun joskus kiireisinä päivinä valmisruokiin ja olen tuntenut siitäkin hirveästi syyllisyyttä. Joskus toivoisin että lapseni osaisi leikkiä hetken itsekseen niin, että voisin juoda kupin kahvia ja vaikka lukea lehteä ja olen koittanutkin sitä, vaikka tyttö protestoi. Lapsi rakastaa leikkipuistossa käymistä ja kävisin mielelläni hänen kanssaan joka aamupäivä puistossa, mutta aina emme ehdi, kun muita asioita pitää joskus hoitaa päiväsaikaankin.
Olen siis täysin ulapalla sen suhteen, minkä asioiden suhteen olisi hyvä höllätä syyllisyyttä ja minkälaisiin asioihin panostaa enemmän. Lapsen isä näkee lasta säännöllisesti, hoitaa häntä vähän miten kuten, eikä hänen kanssaan voi keskustella tästä aiheesta järkevästi. Isän mielestä kaikki äidin hyvinvointiin ja jaksamiseen panostaminen tarkoittaa vain ja ainoastaan laiskuutta, jonka varjolla lapsen elämä on aina hippusen huonompaa. Jostain näkökulmasta katsottuna se on ihan totta. Olisihan 24/7 virkeä ja sataprosenttisen jaksava äiti tietenkin paras mahdollinen vanhempi kenelle tahansa, vaikkei sellaista varmaan kenelläkään ole.
Tätä palstaa lukiessa voisi päätellä että hyvässä lapsiperheessä imuroidaan ja mopataan kahdeksan kertaa päivässä, käydään neljä kertaa päivässä kylvyssä, ulkoillaan kahdesti, askarrellaan, leikitään ja lauletaan samalla kun toisella kädellä hoidetaan kasvimaata josta luomuvihannekset nostetaan säilöttäväksi ja pöytään, samalla kun lapselle annetaan jakamaton huomio ja opetetaan samalla itsenäisyyttä ja kotiaskareita. Näiden ohella käydään tietenkin koko ajan kerhoissa jotta lapsi saa sosiaalisia kontakteja ja nähdään myös säännöllisesti kirjavaa laumaa sukulaisia, joilla on hyvä olla läheinen suhde lapseen... Onneksi tunnen vauvapalstan niin hyvin, että tiedän, ettei tätä utopiaa ole olemassakaan.
Mutta mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa? Mielipiteitä?
Kommentit (8)
olet iloinen hänen olemassaolostaan ja että lapsi tekee sinut onnelliseksi, nautit lapsen läsnäolosta, olet antanut lapselle hyvät lähtökohdat hyvään elämään. Eihän kaikki hetket tietenkään ole kovin onnellisia, mutta se että lapsella on kokemus siitä että hän on hyvä ja ihana tulee vähemmästäkin, se kuitenkin vaatii aitoa läsnäoloa ja läheisyyttä. Ei kuitenkaan koko aikaa, kyllä äiti voi antaa itselleen aikaa itselleenkin ja kotitöille.
Olisi ihan kamalaa lapsen kehitykselle, jos äiti näyttäytyisi lapselle aina täydellisenä - sellaisen äidin kanssa ei ole helppoa kasvaa.
Tervellinen ruoka ja lepo ovat tietty tärkeitä nekin, mutta ei kaiken tosiaan tarvitse olla aina itsetehtyä jos se kiristää liikaa arkea ja mieltä. Tätä mieltä ainakin olen itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
säännöllinen päivärytmi ja silloin tällöin hauskaa yhdessä, eikä lapsen tarvitse pelätä sua, niin kaikki on aivan hyvin. Jokaisessa perheessä lapset kitisee ja itkeekin. Jokaisen äidin on myös opittava ottamaan se oma tilansa, koska muuten lapset vaan imee susta kaiken ajan ja energian eikä äidille jää ollenkaan tilaa hengittää.
Vähän ot, mut mä olen niitä jotka moppaa ja siivoa jatkuvasti. Se on meillä pakko, koska meillä on tosi sotkuinen lemmikki. Jos ei joka ikinen päivä siivoa, niin meillä on sellainen sotku, johon normiperhe yltää vasta monen päivän rellestämisen jälkeen. Mä olen siitä rasittunut, en ylpeä, ja tuntuu että niin on monet muutkin jotka jatkuvasti (joutuu) siivoamaan. Noista siivousketjuista ei siis kannata syyllistyä, vaan olla vaan iloinen siitä, ettei kaiken muun työmäärän lisäksi ole ottanut jotain vielä jotain työllistävää lemmikkiäkin vaivoikseen. :)
olet iloinen hänen olemassaolostaan ja että lapsi tekee sinut onnelliseksi, nautit lapsen läsnäolosta, olet antanut lapselle hyvät lähtökohdat hyvään elämään. Eihän kaikki hetket tietenkään ole kovin onnellisia, mutta se että lapsella on kokemus siitä että hän on hyvä ja ihana tulee vähemmästäkin, se kuitenkin vaatii aitoa läsnäoloa ja läheisyyttä. Ei kuitenkaan koko aikaa, kyllä äiti voi antaa itselleen aikaa itselleenkin ja kotitöille. Olisi ihan kamalaa lapsen kehitykselle, jos äiti näyttäytyisi lapselle aina täydellisenä - sellaisen äidin kanssa ei ole helppoa kasvaa. Tervellinen ruoka ja lepo ovat tietty tärkeitä nekin, mutta ei kaiken tosiaan tarvitse olla aina itsetehtyä jos se kiristää liikaa arkea ja mieltä. Tätä mieltä ainakin olen itse.
ja muistelet hyviä ja huonoja kokemuksia. Kun osaa analysoida terveellä tavalla elettyä elämää ja on ottanut opiksi virheistään, voi lohduttautua olleen riittävän hyvä.
Googlailemalla löytää kaikenlaista.
http://files.kotisivukone.com/pirpana2.kotisivukone.com/vanhemmuudenarv…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 2-vuotiaan pojan yksinhuoltaja ja tuntuu, että arki on jatkuvaa itseni ylittämistä. Toisaalta tuo venyminen on antanut minulle valtavasti, mutta viehän se myös voimia. Lapsi ei tapaa isäänsä, joten sen lisäksi, että yritän olla hyvä äiti, yritän korvata myös isän puutetta ja tehdä lapsen kanssa "miesten juttuja". Pyrin siihen, että lapsellani olisi ulkoiset puitteet kunnossa, eli yhtä hyvät vaatteet, koti, lelut jne, kuin ydinperhelapsilla, jottei sen takia joudu syrjityksi. Tosi paljon otan siis paineita, mutta kuten sanoin, tämä yrittäminen myös antaa, eli olen vahvempi ja itsenäisempi kuin koskaan.
Miinuspuoli pingottamisessa on kiehahtelut, eli välillä paineet purkautuvat niin, että kiroilen tai huudan lapselleni ja sitten on maailman huonoin äiti-olo.. Mietin joskus, että jos yrittäisin vähemmän ja omaa aikaa olisi enemmän, jäisikö nuo kiehahtelut pois...vai keittääkö myös ydinperheäideillä, joilla on omaa aikaa ja puitteet kunnossa? Pelottaa myös, että jos en jatkuvasti yritä ja ylitä itseäni, koko homma karkaa käsistä ja elämme sikolätissä köyhinä ja kurjina.
Suurin osa ajastamme on kuitenkin rentoa ja mukavaa yhdessäoloa, teemme kivoja juttuja, käymme kerhoissa, muskarissa, retkillä jne.. Leikkipuistoja en jaksa, eikä lapsikaan niissä erityisesti viihdy, eli en juurikaan hiekkalaatikon reunoilla istu. Yritän keksiä aina sellaista tekemistä, josta itsekin saan jotain. Sillä tavalla en kaipaa omaa aikaa, että haluaisin esim. tyttöjen iltoja viettää tms., joskus toki joisin mielelläni sen kahvikupin yksin.
Siivoan kerran viikossa perusteellisemmin (imurointi+moppaus), mutta jos on jotain stressaavaa, jätän siivouksen välistä. Päivittäin siivoan jotain pientä. Laitan helppoja ruokia, pakasteet ovat käteviä. Valmisruokia en pahemmin käytä, mutta laittamani ruoat ovat niin helppoja (tyyliin wokki), että yhtä nopeasti valmistuvat. Siitä poden huonoa omaatuntoa, että monesti syödään samoja ruokia viikosta toiseen.
Tällaista meillä. En tiedä mikä on normaalia, mutta teen kuitenkin koko ajan parhaani ja rakastan lastani yli kaiken, enkä siltä osin koe syyllisyyttä äitiydestä. Ainoa mikä harmittaa, on nuo kiehahteluni, jotka ehkä jäisivät pois, jos ottaisin iisimmin.
Suurin osa äideistä huutaa ja kiroilee joskus, se on vaan inhimillistä. Se voi osittain johtua siitä, että sun käsitykset hyvästä äitiydestä on vähän liian tiukkoja. Ei niihin kukaan yllä. Mä luulen, että sun kiehahteluihin vois auttaa jo ihan sekin, että madaltaisit rimaa ja ottaisit rennommin. Joskus hyvä äitiys on vaan selviytymistä tilanteesa ja päivästä toiseen, ja se riittää oikein hyvin.
Ja tuosta ruuasta; meilläkin syödään hyvin pitkälle samaa ruokaa (makaroonia/perunaa ja jauhelihaa eri muodoissa). Käsittääkseni näin mennään tosi monessa lapsiperheessä.Ei monipuolinen ruoka tarkoita, että joka aterialla on eri ruokaa, vaan sitä, että ruuasta löytyy riittävä määrä proteiinia, kuituja tms. Päiväkodin ruokalistakin sisältää vaan ihan muutamaa ainesosaa, jota sitten eri päivinä sekoitellaan vähän eri lailla. Ja se on sentään ihan ammattilaisen suunnittelema. :)
Se on äitiyden paradoksi. Mistään et voi saada varmuutta, oletko ollut paras mahdollinen tai riittävän hyvä äiti. Jos lohduttaa, niin se koskee kaikkia äitejä. Myös sellaisia, jotak elävät puolison kanssa. Tietysti varmaan helpmpaa, kun joku voi antaa palautetta ja kannustaa. Silti riittävän hyvän äitiyden vaiva piinaa myös ydinperheessä. Tsempit.