15-vuotiaalla tytölläni on masennus ja

masennus on usein seurausta tukahdetuista tunteista. Onko tytöllä ollut tilaa ja turvallista näyttää myös pahaa oloa?

Itsekin teinien äitinä kiinnostaisi tietää, miloin kyse masennuksesta ja milloin tavallisesta murrosikäisen ailahtelusta.

Oma lapseni on alle 10-vuotias ja hänellä todettiin masennus. Ja perhetilanne on kuten teilläkin - tavallinen, rakastava ja huolehtiva perhe. Itse uskon, että masennuksen taustalla on lähinnä oppimisvaikeudet, joista lapsi kärsii ja joissa häntä on koetettu (ehkä vielä tuloksetta) auttaa.



Itsesyytökset ovat tuttuja minullekin. Miten sinuun tai teihin vanhempiin on muuten suhtauduttu nuoren masennuksen takia? Onko kannustettu vai oletteko kokeneet "syyllistämistä"? Itse pelkään että minun epäillään olevan jonkinlainen hirviöäiti lapseni tilanteen takia. Ei kukaan ole tällaista esittänyt, mutta silti ajatus ahdistaa. Meillä ei lääkitystä ole aloitettu, vaan pääsemme nyt ensin psykologin juttusille. Tuore tapaus on meilläkin ja kyllä se painaa mieltä, kovasti.

Oman lapsen vakava sairastuminen on aina kriisi, ja mt-ongelmissa ulkopuolinen apu läheisille on todella tarpeen.



Niinkuin monessa muussakin asiassa: "Eilistä et voi muuttaa, huomisesta ei kukaan tiedä; elä tässä ja nyt" Eli ole tyttäresi tukena tänään omien voimiesi mukaan.

itsekin terapiaan puhumaan asioista ja hakemaan tukea itsellesi. Älä tungettele. Älä myöskään kuitenkaan ole liian sinisilmäinen, masentuneet nuoret hyviä filmaamaan kotona. Lääkkeet ovat tosi hyvä juttu kunhan terapiaa ja seurantaa siinä tukena.

nelosen 10-vuotiaalla lapsella on? Onko tutkittu ja tuettu? vai mututuntumalla oppiminen työlästä?

voi olla myös etupäässä aivokemiallinen häiriö, ei siis pelkästään perheoloista tai oppimisvaikeuksista johtuvaa "henkistä" ongelmaa. Turha siis heti syyttää itseään kenenkään huolehtivan, rakastavan vanhemman, joka on tehnyt parhaansa.

Vaikeuksia on useilla eri alueilla ja ne heijastuvat eri tavoin koulunkäyntiin. Lähinnä eriyttämistä ja pienryhmää on ollut tarjolla, mutta tämän masennuksen myötä aiomme hankkia lapselle kunnon tutkimukset ja tuen tähänkin asiaan.



4

2x viikossa koulutetulla psykoterapeutilla(mielellään lääkäri/psykologi) jonka kanssa tyttärelläsi synkkaa hyvin. Nuorisopolilla keskusteluavusta vastaa usein joku hoitsu ja se on vähän yhtä tyhjän kanssa. Muutenkin olisi hyvä saada pysyvä hoitosuhde alkuun, psyk.poleilla ihmiset vaihtuvat tiuhaan.

lievästä masennuksesta, mutta lääkitys aloitettiin, koska oireita ollut jo viime syksystä lähtien. Oireet ovat ärtyisyyttä ja arvottomuuden ja huonommuuden kokemista. Olin kyllä tiennyt näistä, mutta kun se kuuluukin nuoruuteen, en osannut tunnistaa masennukseksi. Tyttö on vanhin lapsemme ja ollut aina sellainen, joka vähiten osoittaa omaa tarvitsevuuttaan meille vanhemmille. Ei puhu asioistaan kovin paljoa, vaikka kuinka yrittäisin puhuttaa. Varmasti on joutunut tunteitaan ajan kanssa tukahduttamaan. Itsesyytöksiä minulla mm. siitä, että veimme tytön tosi pienenä hoitoon ja että kun lapsia on monta, ei aikaa ja jaksamista ole riittänyt huomioida vetäytyvää tyttöä.

Siskon tytär sairasti 15v masennuksen. Se kosketti koko sukua, koska siihen liittyi kuolemanhalua ym. itsetuhoa. Vaadittiin osastojaksojakin.



Hae Ap tytöllesi Kelan tukemaa psykoterapiaa, se auttaa nuoria. Jos tyttö on taiteellinen, valitkaa taide- tai musiikkiterapia. Vanhemmille kuuluu myös tarapiaa, kun lapsi on terapiassa.



Ennusteet ovat yleensä hyvät, kun nuori saa terapiaa lääkkeiden lisäksi. Kyseinen tyttö on nyt yo ja lukee pääsykokeisiin.



Meillä on suvussa paljon masennusta, itse ajattelen, että suvussa on aivokemia sellainen, että se altistaa tuollaisille häiriöille. Olen itsekin sairastanut masennuksen ilman mitään erityistä.



Älä syytä itseäsi. Tue tytärtäsi ja usko parempaan huomiseen.

Sairastan itse elämäntilanteiden muutoksissa ilmenevää keskivaikeaa/vaikeaa masennusta, joka on ollut molempien synnytysten jälkeen vaikea-asteinen. Perhetaustani on myöskin täysin "normaali", joskin suvussa on taipumusta masennukseen. Tietyn luonteiset ihmiset, itseltään paljon vaativat suorittajat, sairastuvat muita herkemmin.



Omalla kohdallani toipumisessa tärkeintä on ollut tehokas ja sopiva lääkitys, terapia, vertaisryhmän löytyminen ja läheisten tuki. Lääkitys yksistään ei riitä missään nimessä. Koska lähipiiri ei voi koskaan täysin ymmärtää masentunutta (eillei ole itse kokenut samaa sairautta), on vertaistuen merkitys suuri. Kannattaa siis ottaa selvää vertaisryhmistä tms.



Arkipäivässä läheisten tuella on toki suuri merkitys. Sanoisin, että masentunut pitää aluksi väkisin "pakottaa" mukaan normaaleihin toimintoihin, päivärytmiin, liikkumaan jne. Omalla kohdallani läheisestä "lenkittäjästä" oli paljon apua, sillä itse en olisi jaksanut lähteä minnekään. Mikäli ruokahalu on huono, maistuva ruoka ja hyvä seura parantavat syömistä. Läheisten toivoisi käyttäytyvän mahdollisimman normaalisti, positiivisesti ja kannustavasti. Kaipasin kuulla juttelua ihan muista asioista kuin omasta huonosta voinnistani. On tärkeää keskittyä muuhun kuin oman olonsa vatvomiseen.



Masennuksesta toipuu (kun se hoidetaan kunnolla ja lääkitään riittävän kauan) ja ajan kuluessa voi elää aivan normaalia elämää. Kukaan ei kadulla arvaisi minusta, että olen ollut viime kesänä vaikeasti masentunut. Elän aivan normaalia pikkulapsiperheen arkea kotiäitinä ja nautin elämästä! Voimia teidän perheellenne ja aurinkoista kesää!

Todennäköisesti masennus on lähinnä aivokemian häiriö kun on alkanut noin nuorena ilman perhe-elämän merkittäviä puutteita.



Meillä sama juttu, mukana vahva alttius perinnölliseen masennukseen. Äitini 3 veljeä tehnyt itsemurhan masennuksen takia enenn 25 vuoden ikää. Nyt tytär 11 v masentunut ja puhuu jatkuvasti kuolemantoiveestaan. Taustani takia en syyllistä itseämme vaan geenejä, koska ihan oikeasti emme ole tehneet mitään radikaalisti väärin ja 2 muuta lastamme voivat kodissamme hyvin. Toivon vain että lääketiede keksii keinon auttaa tytärtämme, nykyiset kokeillut keinot ei oikein auta.

Joka paikassa puhutaan siitä, että äidin masennus on riski lapselle, mutta entä ahdistuneisuus? Toimintakykyyni ahdistus ei vaikuta eikä tila ole onneksi jatkuva vaan ajoittainen.



Olen käynyt vuosien varrella parinkin eri psykologin juttusilla tästä, mutta molempien suhtautuminen oli tyyliä "sellaista se elämä on, välillä ahdistaa mutta kyllä se siitä lutviintuu".



Tästä(kin) syyllistän nyt sitten itseäni, kun lapseni on masentunut.



4