Millainen on masentuneen äidin vaurioitunut vauva?

Sitäkö, miten äidin masennus vaikuttaa vauvaan?

jonka kontaktinluontiyrityksiin ei ole vastattu vetätyy lopulta omiin oloihinsa. Toisaalta alkuun vauva voi olla itkuinen ja lohduton, kun hakee aikusen turvaa ja kaipaamaansa "peiliä". Toistuvat epäonnistumisen kokemukset saavat vauvan luontaisen iloisuuden ja eloisuuden sammumaan, vauvasta voi tulla flegmaattinen ja apaattinen. Vauva voi olla haluton syömään ja kasvojen ilme voi olla surullinen.

Kiintymyssuhdeteoriaa ja lapsen käytöstä ns. Strange Situation (vierastilanne taitaa olla joskus käytettysuomennos) voisit koittaa googlata. Lapsi voi olla välinpitämättömästi tai sitävastoin ahdistuneen takertuvasti kiintynyt äitiinsä, tms.



Muistan omalta lapsipsykan kursseilta että aika pian todella laiminlyöty lapsi lakkaa itkemästä, jollei itkuun reagoida.



Onko miten omakohtainen juttu? Jos haet tässä nyt jotain piiskaa, jolla lietsoa omaa itseinhoasi ja syyllisyydentuntojasi masennuksesta kärsivänä äitinä, teet sen mitä todennäköisimmin aiheetta. Jotain pientä säröä voi perusturvallisuuteen jäädä, mutta suurimmalla todennäköisyydellä lapsesi pärjää kyllä. Olet kuitenkin varmaan hänen perustarpeistaan huolehtinut, todennäköisesti paljon paremmin kuin uskotkaan.



Olen itse vienyt lapseni terapiaan (yksityiselle lapsipsykoterapeutille), kun askarrutti olivatko käytöksen ongelmat ja tunteenpuuskat yhteydessä kriiseihin, joita perheemme kävi läpi alkaen siitä, kun hän oli 1v (ja näihin kuului myös oma masennukseni). Saimme apua, ja tilanne sekä lapsi-äiti-suhteemme parani ja selkeni hirveän paljon.



Tärkeintä olisi sinulle itsellesi nyt hakea apua. Jollet jaksa hakea itse, pyydä jotakuta tekemään se puolestasi.

masentunut äiti ja vauva. Vauva lopetti normaalin vuorovaikukutuksen äidin kanssa ja oli itkuinen jne. Lasta ja äitiä hoitavaan psykologiin vauva reagoi normaalisti ja hymyili jne. Joten kyllä sillä masennuksella voi olla vauvalle suuri merkitys. Varsinkin jos ympärillä ei ole muita ihmissuhteita.

olevansa se masentunut äiti niin hae apua, itsensä syyllistämisestä ei ole mitään hyötyä. Parhaasi kuitenkin teet.Itse olen masentuneen äidin lapsi, vanhemmillani on ollut riitaisa suhde, eikä mitään asioita ole koskaan puhutta tai selvitetty. Ja kyllä jäljet näkyvät; ikävä kyllä vielä vähän omissakin lapsissani. Olen käynyt terapiassa ja nyt vuosien jälkeen tuntuu että asiat alkavat olla kunnossa. Luulen että harva ihminen edes tunnistaa ongelmiaan lapsuudenaikaisiksi; on vain pelkoja, ahdistusta, kyvyttömyyttä sitoutua turvallisesti, liikaa stressiä, vaikea vastaanottaa omien lasten tarvitsevuutta tai negatiivisia tunteita. Ylipäätään vanhemman masennus aiheuttaa itselle vielä aikuisena näkyvää tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen vaikeutta. Tässä kulttuurissa pidetään myös normaalina vaikka millaista tunnevammaisuutta kunhan muuten täyttää keskiluokkaisen suorittajan kriteerit ja jaksaa teeskennellä "oikeanlaista" ihmistä.

Paranemiseni olen huomannut mielen rauhoittumisesta ja läheisyyden ja ilon kokemusten lisääntymisestä elämässä. MItä huonommin voi, sen enemmän yrittää kantaa omaa elämäänsä (koska kokemusta siitä et vanhemmat kantaa ei ole) ja sen uupuneempi on, mitä syvemmin oppii luottamaan elämään ja ihmisiin, sen keveämmäksi elämä muuttuu.