Toivon ettei vanhempani elä niin vanhoiksi että

Ei oo arvokasta elämää eikä elämisen arvoista.

Mulla on sukulainen, jolla on frontaalilohkon dementia. Hän on siis dementoitunut jo viisikymppisenä, eikä enää osaa esiemerkiksi puhua ollenkaan, ei myöskään tunnista kuin muutaman läheisimmän ihmisen. On mahdotonta sanoa, muistaako hän lastensa kasvaneen aikuisiksi vai ei, mutta hän tunnistaa heidät nähdessään, että nämä ovat hänelle rakkaita ihmisiä. Hän pyrkii taputtamaan/silittämään rakastamiaan ihmisiä polvelle tai selkään. Hän osoittaa tyytyväisiä hetkiään hymyillä ja taputuksilla. Vaikka hän ei pysty minkäänlaiseen normaaliin elämään, hän on silti hetkittäin onnellinen. EIkä ainakaan minusta ole sanomaan, että hänen on jotenkin vähemmän oikeaa kuin minun onneni, vaikka se onkin yksinkertaista ja primitiivistä perustunnetta. Onnihan on juuri sitä.