Lukekaapa ajatuksella, miten hienon kirjeen joku on lähettänyt oikeusministerille

"Hyvä oikeusministeri Brax,



Pitkäaikaisena kielipoliittisen keskustelun aktiivina olen seurannut huolestuneena sitä kehitystä, millä Suomen kielipolitiikkaa ja siitä käytävää keskustelua hivutetaan hiljalleen sellaisen yhden totuuden suuntaan, jossa henkilökohtaisen tason asennoituminen ja jopa jonkinlainen pakollinen nordistisnationalistinen identifikaatio ruotsin suhteen sanellaan ylhäältä, joka toteutetaan politiikalla jonka selvänä tavoitteena on syrjiä niitä, jotka eivät mukaudu ideologiaan ja jossa kriitikot demonisoidaan vetoamalla triviaaleihin väitteisiin kaksikielisyyden uhkaamisesta, vähemmistöjen syrjimisestä ja yleisestä henkilökohtaisesta vajavaisuudesta.



Eihän tästä asiasta koskaan ole järkevästi voinut ideologien kanssa keskustella, mutta tilanne on selvästi pahentunut sen jälkeen, kun pari vuotta sitten kansalaismielipide alkoi voimakkaasti näkyä Internetissä.



EN:n eilinen kannanotto on hyvä esimerkki siitä, missä tilanteessa mennään: Paperi sisältää yllättävän paljon tekstiä joka on kuin suoraan ruotsinkielisten ajatuspajasta. Erityisen mielenkiintoinen on heidän hellimänsä viittaus nimenomaan englannin uhasta ruotsin osaamiselle. Toki ruotsinkielisille sopisi, että puhuisimme huonompaa englantia ja joutuisimme kaveeraamaan vain ruotsalaisten kanssa, samalla kun he menevät maailmalle. Saisivat taas "tankeroenglantisyytökset" lisää legitimiteettiä, kun olemme meinanneet oppia englannin liian hyvin, ettei moinen herja enää ole oikein toiminut.



Toistaiseksi vielä lienee toivoa, ja haluaisinkin nyt kysyä asioita, jotka ovat askarruttaneet mieltäni paljon seuratessani toimianne. Mitkä (eettiset) periaatteet mielestänne ovat relevantteja silloin, kun pohditaan *suomenkielisten* oikeuksia esimerkiksi Suomen kaltaisen maan kielellisessä tilanteessa? Voidaanko perustuslain kielipykälästä vetää "mitä tahansa" johtopäätöksiä, jotka oikeuttavat suomenkielisten käsittelyn "miten tahansa" jotta he olisivat virallisen kieli-ideologian hyväksymiä? Eli ts. onko "Suomi on kaksikielinen maa!"-perustelu yleispätevä, eikä sitä voi tarkastella lähemmin? Tältä nimittäin tuntuu. Tuolloinhan virallisesta kaksikielisyydestä on käytännössä pakko luopua, jos asioita tahtoo kohtuullistaa meidän kannaltamme.



Miksi ainoastaan suomenruotsalaiset saavat vedota kieliasioissa identifikaatioargumentteihin ja siihen liittyviin oikeutuksiin -- jopa niin pitkälle, että muiden ihmisten kokemus ruotsista on tälle alisteinen, ts. heidän kokemuksensa kieli-identiteetistä on oltava myös meidän, ja se pitää myös saattaa lapsillemme voimaan, mielellään mahdollisimman aikaisin, ettei synny "asenneongelmia" -- eli sitä täysin normaalia kokemusta siitä, että itseä välineellistetään? Kuten hyvin tiedätte, jos väestön kielellisyyteen halutaan vaikuttaa, pitää päästä käsiksi kahteen asiaan: Koulutettuun eliittiin on sallittava vain ruotsille "myönteisiä" ihmisiä, ja toisaalta lapsiin on päästävä käsiksi mahdollisimman aikaisin. Tämä aiheuttaa tyypillisesti vastareaktion, eikä se ole automaattisesti väärä. Itse asiassa puheessa oppilaiden "asenneongelmista" on luotaantyöntävän orwellilainen kaiku.



Sen toki tiedämme, että "ruotsinkieliset palvelut" ovat keppihevonen; näin myöntävät myös monet RKP:läiset itse. Niitä ei joko tosiasiallisesti tarvita tai ne voitaisiin toteuttaa ilman koko kansan valmistamista jo pienestä pitäen niiden tarjoamiseen. Pakkoruotsi ei seuraa sinällään myöskään perustuslaista. Näiden kahden asian kytkeminen toisiinsa on tarkoitushakuista, koska loppujen lopuksi idea on suomenkielisten mahdollisimman tehokas ruotsinkielistäminen, perusteluista viis.



Missä tahansa muussa kontekstissa suomenkielisten kohtelu olisi ihmisoikeuspohjalta kyseenalaista. Suomessa meiltä on oleellisesti viety kaikki oikeutus tarkastella asioita tästä näkökulmasta, koska kaksikielisyysideologia kävelee näiden periaatteiden yli ja kertoo meille, että me "olemme jo" sellaisia mihin ideologia pyrkii. Kaikki muu on suomenruotsalaisten sortamista -- siis esimerkiksi vaikka se, että olemme olemassa suomeksi ja teemme asioita, jotka eivät tapahdu ruotsiksi. Tätä suomenruotsalaiset eivät kykene suvaitsemaan, ja vaativat meidän muuttamistamme tarkoituksenmukaisiksi.



Voidaanko ajatella, että esimerkiksi kielilainsäädäntöä muokattaessa suomenkielisten oikeuksia -- ja esimerkiksi virkamiesruotsin vaikutusta siihen, onko meillä tosiasiallinen oikeus välttyä "eihän Suomessa *saa* olla sivistynyt osaamatta ruotsia"-tyyliseltä käsittelyltä -- voitaisiin arvioida jossain muuallakin kuin Folktingetin tilaamissa ja muutenkin pelkillä ideologeilla täytetyissä ryhmissä, joiden pohdinnan lopputulema on ennalta määrätty ja esitetään sitten absoluuttisena totuutena? Voisiko olla mahdollista, että ihmiset itse saisivat toteuttaa esimerkiksi pohjoismaalaisuutta ja kaksikielisyyttä kuten henkilökohtaisella tasolla sen tuntevat? Kävisikö tässä kenties niin, että lopputulos -- totuus -- ei olisi sitä mitä ideologia sanoo, joten kielilainsäädäntöä jne. pitää tiukentaa?



Toivottavasti valittava uusi eduskunta kykenee tarkastelemaan kielilainsäädäntöä muustakin kuin ruotsinkielisille tarkoituksenmukaisesta näkökulmasta. Jos 63% ehdokkaista ja 70% kansasta haluaa esimerkiksi poistaa pakkoruotsin, kovin kovakätinen kielipolitiikka ei liene eettisesti oikeutettua, vaikka se jotenkin saataisiinkin juntattua eduskunnasta läpi.



Nykyinenkään kielilainsäädäntö ei edusta todellisuutta; sen tiukentaminen entisestään ja ihmisten välineellistäminen sen toteuttamiseen herättää minussa syvällisempiä kysymyksiä ihmisten perustavanlaatuisista oikeuksista kuin mihin kaksikielisyysideologiaan pohjautuvat sloganit pystyvät vastaamaan."