Lue keskustelun säännöt.
Vaikka olen naimisissa, tunnen itseni niin yksinäiseksi, että ahdistaa
20.02.2011 |
Olen yksinhuoltajaperheen ainoa lapsia ja joutunut jo lapsena olemaan paljon yksin kotona. Vuosia haaveilin perheestä. Sellaisen vihdoin sain ja olen ollut todella onnellinen. Nyt lapset jo kouluiässä ja tunnen itseni yksinäiseksi. Mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria. Ei puhua puhkada. Ahdistaa ajatus tulevaisuudesta: lapset muuttavat pois kotoa ja minä olen taas yksin.
Kommentit (18)
muutakaan. Ei ole ketään kelle puhua oikeasti omista murheistaan. Illat menee lasten kanssa yksin, mies istuu töistä tultuaan loppuillan koneella, viikonloppuna aamusta iltaan. Tuntuu että mies elää jossain pelimaailmassa, johon ei muut pääse, meille ei riitä aika eikä kiinnostus.
Vähitellen sitä on alkanut miettiä, että mitä elämää tämä tälläinen oikein on. Ehkä tää helpottaa kun palaan työelämään. Mä vaan olen aika huono puhumaan asioistani kenellekkään, ihmisen pitäis olla aika hyvä ystävä jotta voisin avautua. Tuntuu että tässä yksinäisyydessä ollaan ja pysytään, työkaverit on vaan jotain hyvänpäiväntuttuja, ei niille murheista puhuta. Onhan noita tuttuja nytkin, mutta sellainen tosiystävä puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aviomies ja lapset vielä kotona!
Meidän pitäisi perustaa jonnekkin yksinäisten lomamatka, jossa tavattaisiin ja jäis jonkinlainen yhteinen henki, johon tarttua silloin tällöin.
Kun näkee näitä palsta ihmisiä, voi vaihtaa puhelinnumeron ja pitää yhteyttä!
Kannattaa mennä terapiaan, sekä tietysti alkaa juttuttaa miestä ja etsiä kavereita. Eli tehdä kaikki mahdollinen että ongelma ratkeasi.
Itse olen kanssa joutunut olemaan lapsena liian paljon yksin, liian nuorena, ja se vaivaa minua hyvin pahasti. En oikein pysty unelma-ammattiini, joka vaatii paljon yksinäisyyttä, kun en jaksa sitä sietää. Mutta asian käsitteleminen terapiassa auttaa. Nyt nämä kotiolosuhteet luovat saman tunnelman kuin lapsena oli, ja siksi kannattaa selvittää omaa mieltään.
Tsemppiä ja toivottavasti löydät yhteyden tunteen!
Kavereitakaan ei minulla oikeastaan enää ole, niin on elämä kuljetellut. Työ on suurelta osin yksinäistä, ja ne harvat työkaverit vain tuttavia korkeintaan.
En voi oikeastaan sanoa muuta kuin että sinnikkyydellä tähän on tottunut, ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Yksinäisyys on kurja asia, vähän niin kuin krooninen vaiva jonka kanssa on vain tultava toimeen, mutta moni muu juttu on sentään hyvin.
Jos sinulla on aikaa, koitapa jotain vapaaehtoistyötä tai järjestötoimintaa. Vaikkei niistä henkiystäviä välttämättä löydykään, tekee hyvää kuitenkin liikkua ihmisten ilmoilla ja kokea olevansa hyödyllinen, tekevänsä jotain mielekästä ja olevansa ja muille avuksi.
t. Kohtalotoveri
tosin meillä mies roikkuu tietokoneella. Olen superyksinäinen.
Kyllä, mulla on paljon kavereita. Mutta ei ne kaverit korvaa parisuhdetta.
Olen alkanut vihjailla miehelle, että olen niin yksinäinen, että jonain päivänä saatan etsiä itselleni seuraa. Siis sellaista, joka todella haluaa jakaa mun kanssa ilot ja surut.
Tämä on vähän tehonnut, mies on ruvennut välillä oma-aloitteisesti ehdottamaan, että tehtäisiin jotain yhdessä. Mutta tilanne ei vieläkään ole suorastaan hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei munkaan miehestäni ole paljoa seuraa. Nimenomaan henkisesti. Juttuseurana, keskustelukumppanina, jonka kanssa voisi jakaa asioita.
En olisi ikinä kyllä voinut kuvitella tätä joskus kirjoittavani, kun silloin seurusteluaikoina tuntui että oltiin sielunkumppaneita! Yötä myöten puhuttiin vaan ummet ja lammet kaikesta... Tuntuu epätodelliselta nyt.
Nykyisin kun pyydän miestäni tsemppaamaan parisuhteen puolesta, se aina kyllä auliisti lisää sitä fyysisen hellyyden määrää, suukkoja ja haleja, samoin apua käytännön hommissa - eli siinä mielessä mun asiat kaiketi on sentään vielä moneen verrattuna hyvin... Mutta keskusteluyhteys on takkuillut jo monta vuotta.
En voi sille puhua omista ajatuksistani enää ollenkaan, oli ne sitten pieniä ja arkisia juttuja tai isoja mietteitä maailmasta - ne keskustelut menee jotenkin aina ihan päin helvettiä. Joko se ei tajua, tai ei jaksa kuunnella, tai alkaa vähätellä ("sä kelaat noita juttuja ihan liikaa"), tai sitten sillä on jokin ratkaisu heti kuin apteekin hyllyltä ("tekisit vaan niin kuin minäkin!")...
Omista jutuistaan se ei myöskään mitenkään avaudu, väittää ettei juuri mielessä pyöri paljon muut kuin arkiset työ, harrastukset - ettei ole juuri mitään sanottavaa. Ehkä niin. Kerran se kyllä sanoi minulle ihan suoraan, että ei se kaipaa sellaista henkistä läheisyyttä. Sille riittäisi vaan se että ollaan ystävällisiä ja helliä toisillemme eikä riidellä. Ei tarvitse ihmeemmin jutellakaan.
Ja varmaan moni nainen olisi tällaisessa liitossa, hellän ja avuliaan miehen kanssa ihan tyytyväinen.
Itselläni oli aika monta vuotta sellainen tunne kun olisi hyvin, hyvin hitaasti tukehtunut... Kuin kaikki olisi ollut ihan hyvin, mutta happea ei vaan ole aivan riittävästi. Tai koko ajan joutuisi ihan rauhakseltaan mutta loputtomasti uimaan vastavirtaan.
Mutta sitten tähän vaan jotenkin tottui.
Durullista, että koette olevanne yksin. Ymmärrän tunteen. Olen miehen kanssa (en naimisissa), joka kuuntelee hyvin mutta kykenee keskustelemaan vain käytännönläheisistä asioista. Kaipaisin kumppania, jonka kanssa voisin käydä henkeviä ja korkealentoisi keskusteluja, väitellä ja inspiroitua. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista ystävääkään. Suurin osa ihmisistä on keskinkertaisia älykkyydeltään, ja keskustelut käydään keskinkertaisella tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olemme olleet yhdessä 18 vuotta ja pikku hiljaa kaikki sellainen "ylimääräinen" keskustelu on hiipunut. Jossain vaiheessa alkoi tuntumaan, että miestä ei kiinnosta pätkän vertaa minun juttuni, niinpä olen lakannut yrittämästä. Omista asioistaan ei avaudu. Tuntuu niin läpinäkyvältä yrittää keksiä jotain juteltavaa, puhumme oikeastaan enää vain ne pakolliset. Niin, ja olemme myös eroamassa, siihen on tosin muitakin syitä:(
En olisi minäkään uskonut vielä 10 vuotta sitten,
että joskus olemme tilanteessa ettei yksinkertiasesti ole enää toiselle mitään sanottavaa.
joskus mietin etta kuinka voi niin suuri rakkaus muuttua EI MIKSIKAAN. ei meilla ole mitaan sanottavaa toisillemme jos lapsi ei ole paikalla. ajatus seksista kammottaa, onneksi sita ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...tuntuu, ettei enää ole mitään yhteistä tuon lasteni isaän kanssa. Illat vahtii tota toosaa, eikä muutoinkaan löydy mitään keskusteltavaa - haluun oman elämän!
Olen aikoinaan miehen perässä muuttanut hänen kotipaikkakunnalleen ja tunnen itseni täällä vietettyjen vuosien jälkeen edelleen yksinäiseksi. En vain kuulu tänne. J
Ja yksinäiseksi siis tunnen itseni, vaikka en kyllä miestäni ole vaihtoon laittamassakaan. Hän on ok ;) Mutta yhteinen aika on olematonta.. Sitä haluaisin lisää. Niin ja sitten niitä tosiystäviä. Tai on niitä pari, mutta siis kaukana muilla paikkakunnilla. Ja vaikka sanotaan ettei etäisyys ole mitään, niin itseäni se haittaa plajon.
Välimatka tosiystäviin rajoittaa tapaamisia ja tavallisen arjen jakamista. Ei puhelinkestustelut ja tapaamiset muutaman kerran vuodessa mitenkään korvaa ex-tempore kahveja keskellä talvisunnuntaita!
Voimia teille muille yksinäisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muuten itse aika varma siitä, että jos mulla olisi edes yksi avoin ja luottamuksellinen ystävyyssuhde tai vaikka läheinen sisar - siis jonkinlainen henkireikä ja ihminen jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia, pohdiskella maailman menoa jne - niin voisin olla täysin onnellinen tässä avioliitossa. Kun vain sen jakamisen tarpeen saisi edes JONKUN kanssa tyydyttää.
Tunnustanpa nyt sitten samaan syssyyn että mulla olikin jokunen vuosi sitten ns. henkinen syrjähyppy. Oli eräs mies johon tutustuin, ja havaittiin olevamme äkkiä samalla aaltopituudella ja sitten alkoikin kiivas yhteydenpito. Fyysistä vetoa en tuntenut lainkaan, enkä koskaan hetkeäkään pienintäkään kiusausta vällyjen väliin, mutta henkisesti kyllä flirttailtiin jatkuvasti. Mutta lähinnä vaan puhuttiin kaikesta. Koko ajan.
Tuntui se silti väärältä, nimenomaan juuri sen flirtin määrän takia (se mies oli loppujen lopuksi kuitenkin aika häntäheikki) niin että pakottauduin sitten ottamaan etäisyyttä. Ja lopulta ko. ihmisestä paljastui sen verran epämiellyttäviä piirteitä, että katkaisin välit kokonaan.
Meitä samoin tuntevia onkin aika monta.
Olen töissä, mutta työkaverit ovat aika etäisiä. MInulla on yksi hyvä ystävä, mutta inhoan puhelimessa juttelua ja ehdimme nähdä vain harvoin. Aikaisemmin asuimme lähekkäin ja vaihdoimme pari sanaa lähes päivittäin.
Se osoittain varmasti nyt rassaakin: voi mennä päiviä, etten keskustele kenenkään aikuisen kanssa niistä asioista, jotka minulle tärkeitä.
Meilläkään mies ei kuuntele kun hänelle puhuu. Jossain vaiheessa lopetin myös viettämään aikaa olohuoneessa sen jälkeen kun lapset menivät nukkumaan. En enää kestänyt miehen hiljaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen kanssa kunnollisia keskusteluja ei enää synny. Tilanne oli itselleni todella vaikea ollessani hoitovapaalla. Nyt olen palannut työelämään ja pääsen sentäs vaihtamaan ajatuksia työkavereiden kanssa.
Minunkin mieheni on loistava kuuntelija, mutta keskusteluihin ei oikein kykene. Tai no, kykenee..jos kyse on hänen harrastuksestaan ;). Minusta olisi kiva pohtia vähän kaikenlaista ja usein käykin niin, että hän kuuntelee kulmat kurtussa kun minä selitän jotain. Äh...
Kavereita minulla on muutama, näillä molemmilla on vauva ja elämä stressaavaa. He käyttävät minua kuuntelijana, mutta siihen roolini sitten jääkin. Toinen näistä ihmisistä oli ennen todella ihanaa seuraa, nyt tuntuu että vauvavuoden myötä hän on "vajonnut" tylsien ihmisten tasolle eikä kykene keskustelemaan muista kuin omista jutuistaan.
Ei munkaan miehestäni ole paljoa seuraa. Nimenomaan henkisesti. Juttuseurana, keskustelukumppanina, jonka kanssa voisi jakaa asioita.
En olisi ikinä kyllä voinut kuvitella tätä joskus kirjoittavani, kun silloin seurusteluaikoina tuntui että oltiin sielunkumppaneita! Yötä myöten puhuttiin vaan ummet ja lammet kaikesta... Tuntuu epätodelliselta nyt.
Nykyisin kun pyydän miestäni tsemppaamaan parisuhteen puolesta, se aina kyllä auliisti lisää sitä fyysisen hellyyden määrää, suukkoja ja haleja, samoin apua käytännön hommissa - eli siinä mielessä mun asiat kaiketi on sentään vielä moneen verrattuna hyvin... Mutta keskusteluyhteys on takkuillut jo monta vuotta.
En voi sille puhua omista ajatuksistani enää ollenkaan, oli ne sitten pieniä ja arkisia juttuja tai isoja mietteitä maailmasta - ne keskustelut menee jotenkin aina ihan päin helvettiä. Joko se ei tajua, tai ei jaksa kuunnella, tai alkaa vähätellä ("sä kelaat noita juttuja ihan liikaa"), tai sitten sillä on jokin ratkaisu heti kuin apteekin hyllyltä ("tekisit vaan niin kuin minäkin!")...
Omista jutuistaan se ei myöskään mitenkään avaudu, väittää ettei juuri mielessä pyöri paljon muut kuin arkiset työ, harrastukset - ettei ole juuri mitään sanottavaa. Ehkä niin. Kerran se kyllä sanoi minulle ihan suoraan, että ei se kaipaa sellaista henkistä läheisyyttä. Sille riittäisi vaan se että ollaan ystävällisiä ja helliä toisillemme eikä riidellä. Ei tarvitse ihmeemmin jutellakaan.
Ja varmaan moni nainen olisi tällaisessa liitossa, hellän ja avuliaan miehen kanssa ihan tyytyväinen.
Itselläni oli aika monta vuotta sellainen tunne kun olisi hyvin, hyvin hitaasti tukehtunut... Kuin kaikki olisi ollut ihan hyvin, mutta happea ei vaan ole aivan riittävästi. Tai koko ajan joutuisi ihan rauhakseltaan mutta loputtomasti uimaan vastavirtaan.
Mutta sitten tähän vaan jotenkin tottui.
kyllä hakoteilla. Ei sellasita miestä löydy, usko pois. Sun pitäisi siirtyä naisiin jos tuollaista kaipaat ja tämä ystävällisyydellä kirjoitettu.
Niin monen kirjoittajan kanssa samaistun. Ystävät kaukana ja mies paljon töissä. Kotona ollessa ajatukset muualla, vaikka näennäisesti lasten ja minun kanssa. En ihan tällaista perhe-elämääajatellut.
Tuttua kyllä on tuo, että mies ei paljon puhu eikä varsinkaan kuuntele. Meillä on tosiaan niin, että jos alan kertoa vaikka työpäivän kuulumisista, niin pari ekaa lausetta hän jaksaa kuunnella ja sitten on jo muissa maailmoissa. Koko päivän jaksaa telkusta katsoa urheilua, mikä taas ei minua kiinnosta oikeastaan ollenkaan, koska sitä tulee nykyään liikaa.
Tarvitset ystäviä. Työpaikasta kysyin, koska työkavereistakin on usein seuraa. Harrastuksen kauttakin voi löytää seuraa.