Minä ja mun mies ollaan vaan niin onnellisia

ihanaa kumppanuutta, iloista arkea, romanttista ja eroottista yhteispeliä on ollut. 5,5 vuoden kohdalla oli kuitenkin aikamoinen kriisi: yli puoli vuotta meni tapellessa, kaunaa kerätessä ja lopulta mietittiin eroakin. Silloin kuitenkin yhdessä päätettiin, että vielä yritetään ja ihan tietoisesti käännettiin kelkkaa. Ei enää tapeltu, vaan (vaikka aluksi se tuntui tosi vaikealta) kuunneltiin toista, yritettiin toisaalta myös esittää se oma kanta ilman huutoa, marttyyriasennetta, vittuilua tai muuta ei-rakentavaa, katsottiin peiliin ja yritettiin molemmat muuttaa omia käytösmallejamme - ja muutettiinkin. Löydettiin kompromisseja, joiden kanssa molemmat voivat elää ja olla mahdollisimman onnellia. Panostettiin vielä yhteiseen harrastukseen ja kahdenkeskiseen aikaan, joka oli päässyt perhearjessa unohtumaan.



Ja nyt siis kaksi vuotta on taas oltu kuin vastarakastuneita. Tietenkään meillä ei vielä ole ap:n kaltaista pitkää liittoa taustalla, mutta toivottavasti perästä tullaan. Ja jos vuosien saatossa tulee taas isoja kriisejä, toivottavasti osataan toistaa tuo parin vuoden takainen yhteispeli.



Minä rakastan mun miestäni tavattoman paljon!

kuvailit meidän kriisiä ja juuri kun oivallettiin tuo teidänkin oivalluts, niin lähti suunta parempaan. Ei avioliiton ole tarkoitus olla veemäisyys-kilpailu eli kumpi päihittää toisen sanallisesti vaan toista kunnioittava liitto!