Tiesitkö että häpeä on voimakkaimpia ihmisen tuntemia tunteita ja erehdyksessä

Mä taas olen ajatellut että häpeän taakse kätkeytyy usein syyllisyyttä.

Häpeän pelko ohjaa melkein kaikkea tekemistäni. Se on juurrutettu syvään myös kasvatuksessa. Syyllisyys ja häpeä.

asemassa yhteiskunnassa ettet voinut kertoa kavereillesi totuutta vanhempiesi riidoista sun muista.

Koin jopa pahoinvointia aivan turhan myötähäpeän hetkinä. Häpeä myös esti minua kertomasta pahasta koulukiusaamisesta kenellekään. En halunnut tuottaa häpeää vanhemmilleni. En myöskään koskaan kertonut mitään pahaa kenestäkään perheessäni, vain kuvaa kiiltokuvaperheestä.

Onneksi pääsin eroon tuosta aikuistuessani. Tunnistan saman herkkyyden myötähäpeään (empatian) esikoiessani, mutta onneksi hän puhuu siitä avoimesti ja voin tukea ja neuvoa häntä sen kanssa, ohjata oikeaan suuntaan.

Ihminen harvoin tuntee häpeää asiasta, johon on syytön, mutta syyllistyy kyllä asioista, joihin ei ole syyllinen.

Häpeän nykyään itseäni sillä olen pian 30-vuotias mielenterveyssyistä kuntoutustuella oleva.

Mä koen niin voimakasta myötähäpeää että monia tositv-sarjoja en pysty kokonaan katsomaan jos näyttää siltä että joku nolaa siellä kohta itsensä. Pakko on vaan laittaa telkkari kiinni. Esim. BigBrotheria katselin mielelläni, mutta en heidän juhliaan joissa sai viinaa ja käytös muuttui arvaamattomaksi.



Mä itse häpeän kauheasti esim. kodin siivottomuutta ja yllätysvieraat tuntuvat lähinnä maailman lopulta, vaikka tiedän että on muitakin lapsiperheitä joiden koti on sekainen. Häpeän omaa menneisyyttäni ja mokia joita on tullut tehtyä lähinnä sinisilmäisyyttäni (miten olen voinut olla niin tyhmä) jne.

7 vielä jatkaa että en ole varma onko esim. BB:n katsomisessa kyse myötähäpeästä vai ehkä avuttomuudesta kun en voi huutaa että tajua nyt tyttö hyvä mitä olet tekemässä. Ehkä on kyse molemmista? Toisaalta sama juttu on myös vaikka Kauniissa ja Rohkeissa vaikka siellä ei ole edes kyse oikeista ihmisistä.

Minulla vastaavia kokemuksia kuin nelosella. Olen aikuisena vasta tajunnut, että häpeän pelko on ehkä suurin päätöksiäni ohjaava tekijä. Omat vanhempani myös kokevat voimakkaita häpeän ja arvottomuuden tunteita, joten voi sanoa, että lapsuusperheessäni oli vallalla oikea häpeän kulttuuri, johon me lapset kasvoimme, ja jota minäkin pidin luonnollisena osana elämää pitkälle aikuisuuteen.

En tiedä mitä häpeän, mutta häpeän kuitenkin. En vain kehtaa kertoa mistään mielenkiintoni kohteista, kommentoida laajemmin keskusteluja tai mitään muutakaan. Puolisoni auliisti kertoo heille kyllä kaikista harrastuksistani, saavutuksistani ja muusta minuun liittyvästä. Sellaisina hetkinä tekisi vain mieleni vajota maan alle, vaikka ne jutut omille sukulaisilleni ja ystävilleni kerrottaessa aiheuttavat enemmänkin hyvää mieltä.

Lapsuuskotini oli uskovainen tai ainakin piti esittää, että olemme vielä uskossa. Perinne tuli jo isovanhemmilta. Lahkolaisuuteen kuului paljon voimakkaita sääntöjä ja lapsiin istutéttiin jo nuorena "herranpelko" ja "vanhempien kunnioitus" jyrkällä tavalla. Lahkon hyläkääminen myöhemmin tarkoitti ystäväpiirin ulkopuolelle jäämistä ja sanomattoman suurta paheksuntaa.



En tiedä miten paljon uskonnollinen tausta on sanellut sitä, että voimakas syyllisyydentunne ja häpeäntunne ovat olleet aina matkakumppaneina. Olen ymmärtänyt vasta yli kolmekymppisenä, että suurin osa tekemisistäni ohjautuu em. sanelemina. Kolmantena hylätyksi tulemisen pelko.



En ole asiasta katkera kenellekään, vähiten vanhemmilleni. He ovat tehneet parhaansa niillä avuilla ja taustoilla, jotka heillä on ollut. Olemme edelleen läheisiä ystäviä ja menneisiin vuosikymmeniin on tullut perspektiiviä ja armeliaisuutta. Olen silti hakenut hyvää oloa joskus varsin sairailla tavoilla.



Nykyisin, tasapainoisempana nelikymppisenä kysyn itseltäni vain useammin mitä MINÄ haluan ja MITÄ SITTEN, vaikka kaikki eivät tekemisiäni rakastakaan.

Olen ymmärtänyt niin, että usein nimenomaan syyllisyys on se, jonka taakse kätkeytyy häpeää.