Nytkun olen tullut vanhemaksi, niin olen miettinyt, pitikö äiti koskaan sylissä,

Mutta olinkin niin isin tyttö, varmaan 10-vuotiaaksi istuin päivittäin isän sylissä, siitä tankkasin hellyyttä :3.

Isän tuoksun muistan.. Äidistä on päällimmäisenä jäänyt mieleen alituinen komentaminen ja karjuminen, alistaminen ja yleensäkin negatiiviset jutut. Ikävää....



Tänään muuten pidän mun molempia koululaisia sylissä kun tulevat...

Minä halaan lapsiani monta kertaa päivässä.

Eivät halanneet, pitäneet sylissä tms. Äiti kyllä kehui joskus, isä piti etäisyyttää.

jokunen vuosikymmen sitten ihan tavallista, ettei tunteita niin näytetty. Oppikaamme siis aiempien sukupolvien virheistä, kuten meistä valtaosa on tehnytkin.

Luulen kyllä etttä äidillä ei ollut juurikaan aikaa istua alas. Aina hääräsi jotain keittiössä tai ompeli. Isä katsoi telkkaria ja oli helppo mennä hänen syliinsä. En muista äidin koskaan istunen tv:n ääressä...

pitää sylissä, halata tai muuten osoittaa rakkauttaan fyysisesti tai sanallisesti. Rakkaus välittyi korkeintaan uurastuksena perheen eteen: käytiin töissä, tehtiin ruoat ja siivottiin hampaat irvessä. Kannustuskin oli lähinnä koulumenestyksen kontrollointia ja arviointia.

Ja nykyäänkin on vanhemman ja lapsen läheisyys äidilleni vähän ufojuttu, ei siis oikein ymmärrä. "Älä nyt koko ajan sitä sylissä retuuta, tottuu vielä!..", sanoo hän kun kannan puolivuotiasta sylissä.



Muutama valokuva on missä istun äidin sylissä. Ollaan oltu kylässä ja varmaan pitänyt sylissä että en ole tekemässä pahojani. Muutenkaan en muista juuri mitään lapsuudestani, ensimmäiset muistot alkavat sijoittua jonnekin 14-ikävuoden tienoille.

Niin että en varmaankaan juuri sylissä istunut, kun äidillä oli vielä maalaistalon työtkin tehtävänään. Sen muistan että kun oltiin vieraisilla niin aina kyhnäsin äidin kyljessä. Se oli nimittäin ainut kerta, kun äiti istui kaikessa rauhassa. Isän sylissä olin viimeksi kai 4-vuotiaana. Hänellä oli tapana pitää minua väkisin sylissä ja tuossa iässä olin kehittänyt riittävästi omaa tahtoa kieltäytyäkseni siitä.

Mun 70-vuotias täti oli aikanaan neuvolan terveydehoitajana ja on jos kummastellut ohjeita, joita itsekin aikanaan jakoi.

Vauvasta lähtien lasta piti totuttaa olemaan itsekseen. Sylittelyä pidettiin haitallisena lapsen itsenäisyyden kehittymiselle.

Kuulumme erääseen vähemmistöön ja meillä perhe on ylitse kaiken muun. Halataan ja pussaillaan edelleen vanhempien kanssa :)

Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja ihokontaktia. Hyvä, että katkaisette kierteen!

En muista ikinä olleeni vanhempieni sylissä. Koskaan ei ole minulle sanottu, että olen rakas tai että minua rakastetaan. Milloinkaan ei ole halattu tai pussattu.

Jos yöllä vaikka pelotti, niin aina komennettiin kiukkuisesti takaisin omaan sänkyyn.

toinen tyttäreni istui aina sylissänikun istahdin. Istui kuusivuotiaaksi asti, eli niin kauan kun sain uuden vauvan. Itse muistan äitini olleen, aina kovin hermostuneen oloinen. Johtuneeko siitä, että omien sanojensa mukaan ei oli mennyt ollenkaan, muttä lääkäri oli sanonut tee lapsi, niin kuukautisvaivat helpottuvat.Meni kuuulemma sitten kun sopiva sattui,Oli jo yli 30, siis vanhapiika. Ehkempä ei oli perusluonteeltaan perhettä olenkaan. Meitä oli neljä lasta, ei kuulemma olisi halunnut yhtään. Onneksi isä tykkäsi meistä.

Äiti halasi minua ekan kerran sinä päivänä, kun hänen oma äitinsä haudattiin. Sen jälkeen ei ole halattu. Ei, vaikka olen jo 39-vuotias, on kolme lasta, valmistunut maisteri ja tohtoriksi ja mennyt naimisiinkin. Enkä ollut mikään kauhukakara, vaan ihan tavallinen lapsi, joka taatusti olisi kaivannut vanhempien huomiota. Minulla on pikkusisko ja meidät kasvatettiin sillä tavalla, että lapset eivät saa juuri edes näkyä, mutta ei ainakaan kuulua. Jos ei oltu hiljaa, niin tuli piiskaa. Että silleen.

Minä kyllä muistan olleeni äitini sylissä ihan liiankin kanssa lapsena. No ei vaineskaan - ihan itse siellä halusin olla ja sain olla. :)



Meidän suku tulee kyllä osittain tuolta keski-Euroopasta että josko siellä sitten on ollut lempeämpi meininki. Suomessa siis olemme kuitenkin koko ikämme asuneet (sekä vanhempani että me lapset).



Ja jos sillä on väliä niin olen syntynyt 70-luvun alussa.

Silti en muista pienenä, että olisin istunut äidin sylissä, isän kylläkin. Olen ajatellut, että se oli niin tavallista ja itsestään selvää, että oli lähellä äitiä, sylissä jne. ettei siitä ole jäänyt muistijälkiä. Isä oli enemmän poissa kotoa, joten se, että pääsi isän syliin oli varmaan juhlaa, koska se oli harvinaisempaa herkkua, ja siksi jäi mieleen. Halailtiin paljon ihan aikuisuuteen asti, joten miksi en sitten olisi muka ollut sylissä pienenäkin?

en muista olleeni koskaan. Aamuisin ja iltaisin äiti käski antamaan isälle suukon, mutten tykännyt siitä ollenkaan.