toisen ketjun innoittamana: MILLAINEN ON SINUSTA "NORMIN" MUKAINEN NAINEN 30-VUOTIAANA, ENTÄ 40?

siitä, että toimii yleisesti hyväksytyllä tavalla. Mitä pahaa siinä on, jos asettaa elämälleen päämäärät sen mukaan kuinka yleisesti yhteiskunnassa on tapana elää? Anarkiaako täällä kaivataan?

se on vaan vähän tylsää. Mulla on itselläni mennyt elämä aika lailla näiden kliseiden mukaan (olen 33-vuotias), vaikka en todellakaan ole suunnitellut elämääni sen kummemmin. Toi on aika helppo kuvio: opiskelu-ulkomaanreissut-mies-lapset-omistusasunto & farmariauto. Olen itse ihan tyytyväinen elämääni, mutta eipä se näin kerrottuna kovin jännittävältä vaikuta. Voin uskoa, että jonkun taiteilijan tai hurjapään mielestä elämäni olisi pahinta mahdollista sontaa. :)

siitä, että toimii yleisesti hyväksytyllä tavalla. Mitä pahaa siinä on, jos asettaa elämälleen päämäärät sen mukaan kuinka yleisesti yhteiskunnassa on tapana elää? Anarkiaako täällä kaivataan?

Ainakin minun ystäväpiirissäni, joka on kolmekymppinen, keskiluokkainen, korkeakoulutettu ja kaupunkilainen, kaava menee näin:



Luokion jälkeen kaikki hakevat yliopistoon. Osa pääsee ekalla yrittämällä, joillakin menee pari vuotta. Kun opinnot on saatu käyntiin, alkaa tulevan aviomiehen etsintä. Yleensä se löytyykin opiskelijapiireistä ja yhteiseen vuokra-asuntoon muutetaan noin vuoden seurustelun jälkeen. Valmistumisen jälkeen etsitään sitä vakiduunia, johon meneekin onnesta riippuen vuosi tai pari. Tänä aikana on hyvä kanavoida energiansa häiden suunniteluun; kirkossa tottakai, ja morsiammelle valkoinen puku. Kun vakityöpaikka on löytynyt, on aika mennä pankkiin hakemaan asuntolainaa. Uusi koti löytyy suburbiasta, joten edessä on muutto keskustan vuokrakaksiosta rivitalooon bussiyhteyksien päähän. Ensimmäisen lapsen yrittäminen on tässä vaiheessa jo hyvässä käynnissä. Ostetaan varmuuden vuoksi faramariauto, jotta sinne sitten tulevaisuudessa mahtuu myös vaunut. Ensimmäinen lapsi (it's a boy!) rääkäisee ensimmäiset vokaalinsa ja äiti jääkin töistä pois talouden salliessa reiluksi vuodeksi. Isä painaa pitkää päivää työmaalla, koska rivaria on lyhennettävä. Äiti palaa töihin, kun lapselle löytyy hoitopaikka kaupungin toiselta laidalta. Seuraavaa lasta laskelmoidaan kahden vuoden ikäerolla, toivottavasti saadaan tyttö niin on molempia sukupuolia. Samoihin aikoihin aloitetaan omakotitalon rakennusprojekti, johon isä osallistuukin mukavan ahkerasti iltaisin ja viikonloppuisin. Perhettä lykästää ja toinenkin jälkeläinen saapuu maailmaan. Esikoinen otetaan pois hoidosta, mutta virikkeistä huolehditaan seurakunnan kerhossa. Äiti on kotona siihen saakka, kunne nuorimmainen täyttää 2 vuotta. Sitten alkaakin jo perheen talous kiristellä ja töihinpaluu tulee välttämättömäksi. Kaikki tämä kuorrutetaan tietenkin niillä pienemmillä valinnoilla: imetystä vähintään 6kk, ei missään nimessä kestovaippoja, reimateciä taaperolle, kunnon kengät pitää olla, kotona karvalankamatto ja valkoiset keittiökaapit. Ja Moccamaster häälahjaksi, tottakai.

miksi kukaan ei ota kantaa tähän? Vai onko liian tabu aihe?

noin, kun kakkonen kuvaili. Tasan tarkkaan. Lukion jälkeen tosin saatettu mennä ammattikorkeaan. Ja Moccamasterin tullessa häälahjaksi on vanha Philips-keitin viety kesämökille.

kolmekymppinen, keskiluokkainen, korkeakoulutettu ja kaupunkilainen, asiat eivät ole menneet ollenkaan noin. Jollain on takana nuoruusvuosien avioliitto ja avioero, joku on ikisinkku, jollain opinnot ovat edelleen graduvaiheessa ja joku toinen on jo tohtori, sekä lapsellisia että lapsettomia löytyy, juuri kellään ei ole ollut isoja kirkkohäitä, avoliittoja on paljon myös lapsiperheissä, kukaan ei ole rakentanut omakotitaloa (muutama vanhan remontoija löytyy), suurin osa asuu kerrostalossa, jotkut rivarissa, sekä vuokra-, omistus- että asoasujia on...

Ainakin minun ystäväpiirissäni, joka on kolmekymppinen, keskiluokkainen, korkeakoulutettu ja kaupunkilainen, kaava menee näin:

Luokion jälkeen kaikki hakevat yliopistoon. Osa pääsee ekalla yrittämällä, joillakin menee pari vuotta. Kun opinnot on saatu käyntiin, alkaa tulevan aviomiehen etsintä. Yleensä se löytyykin opiskelijapiireistä ja yhteiseen vuokra-asuntoon muutetaan noin vuoden seurustelun jälkeen. Valmistumisen jälkeen etsitään sitä vakiduunia, johon meneekin onnesta riippuen vuosi tai pari. Tänä aikana on hyvä kanavoida energiansa häiden suunniteluun; kirkossa tottakai, ja morsiammelle valkoinen puku. Kun vakityöpaikka on löytynyt, on aika mennä pankkiin hakemaan asuntolainaa. Uusi koti löytyy suburbiasta, joten edessä on muutto keskustan vuokrakaksiosta rivitalooon bussiyhteyksien päähän. Ensimmäisen lapsen yrittäminen on tässä vaiheessa jo hyvässä käynnissä. Ostetaan varmuuden vuoksi faramariauto, jotta sinne sitten tulevaisuudessa mahtuu myös vaunut. Ensimmäinen lapsi (it's a boy!) rääkäisee ensimmäiset vokaalinsa ja äiti jääkin töistä pois talouden salliessa reiluksi vuodeksi. Isä painaa pitkää päivää työmaalla, koska rivaria on lyhennettävä. Äiti palaa töihin, kun lapselle löytyy hoitopaikka kaupungin toiselta laidalta. Seuraavaa lasta laskelmoidaan kahden vuoden ikäerolla, toivottavasti saadaan tyttö niin on molempia sukupuolia. Samoihin aikoihin aloitetaan omakotitalon rakennusprojekti, johon isä osallistuukin mukavan ahkerasti iltaisin ja viikonloppuisin. Perhettä lykästää ja toinenkin jälkeläinen saapuu maailmaan. Esikoinen otetaan pois hoidosta, mutta virikkeistä huolehditaan seurakunnan kerhossa. Äiti on kotona siihen saakka, kunne nuorimmainen täyttää 2 vuotta. Sitten alkaakin jo perheen talous kiristellä ja töihinpaluu tulee välttämättömäksi. Kaikki tämä kuorrutetaan tietenkin niillä pienemmillä valinnoilla: imetystä vähintään 6kk, ei missään nimessä kestovaippoja, reimateciä taaperolle, kunnon kengät pitää olla, kotona karvalankamatto ja valkoiset keittiökaapit. Ja Moccamaster häälahjaksi, tottakai.

noin, kun kakkonen kuvaili. Tasan tarkkaan. Lukion jälkeen tosin saatettu mennä ammattikorkeaan. Ja Moccamasterin tullessa häälahjaksi on vanha Philips-keitin viety kesämökille.

Noinhan se menee. Mulla on paljon tutkijatuttavia, joilla tuohon kuvioon mahtuu muutama vuosi ulkomailla joko ennen lapsia tai esikoisen kanssa.

Ja lapsia pitää olla kolme.

Ja noinhan se on suunnillen itselläkin mennyt, tosin äitiyslomat on olleet lyhyitä ja okt on rakentamatta, kun rempataan vanhaa.

juuri tällaista tässä haetaan



omasta mielestäni (itse en elä näin, mutta tuntuu että aika hiton monella ajatus siitä että näin kaiken "kuuluisi mennä"):



kolmekymppisenä pitää olla jo kova vauvakuume, ehkä ensimmäinen jo syntynytkin. Perheeseen on ennen vauvaa hankittu jo koira, joka on kuin "oma lapsi". Naimisiin on tietenkin kuulunut jo mennä, epätoivoinen etsiminen on saavuttanut päätöksensä kun on löytynyt se hyvin toimeen tuleva/hyvän koulutuksen saannut kunnon mies. Häitä pitää tosiaan suunnitella pitkään ja hartaasti, niiden ympärillä jaksetaan höösätä vaikka kuinka. Kaikki pitää näyttää "hyvältä" ja "onnelliselta". Häissä kuuluu kaikkien sukulaisten viihtyä, morsiamen puvun pitää olla täydellinen ja liikaa viinaa ei saa ottaa.



Vauva halutaan koska se vain "kuuluu pakettiin". Jo etukäteen päätetään millaiset vaunut vauvalle hommataan, minkäväriset seinät tulee lastenhuoneeseen ja iloitaan siitä että saadaan ostella merkkivaateita pikku piltille. Vietetään pariskuntailtoja. Sinkkukaverit tuntuvat kateellisilta vanhoiltapiioilta.



Nelikymppisenä näillä ihmisillä pitää olla se omakotitalo rakennettuna. Mielellään kivitalo. Ja tietenkin rauhallisella, lapsiystävällisellä alueella. Sisustukseen on panostettu, lapset puetaan nätisti ja he harrastavat ainakin kahtena iltana viikossa. Jotain sellaista, jolla äiti ja isukki voivat kehuskella työpaikan kahvipöydässä. Äiti ja isi ovat kovin urasuuntautuneita, reissaavat "tyttöjen ja poikien reissuilla" viikonloppuna esim. Tallinnaan. Pienet irtiotot parisuhteesta tapahtuvat näillä retkillä. Kotona kuitenkin elämä rullaa tasaisen tappavaan tahtiin ja tärkeintä on että kaikki näyttää HYVÄLTÄ.

kaksysiksi asti tilanne kaksi lasta, vakityöpaikka ylemmässä johtoportaassa, omakotitalo, mökki, kaksi autoa, ihan mukavasti rahaa elämiseen..mutta ei onnellisuutta. Nyt liki kaikki toisin lapsia lukuunottamatta.. muutto eri paikkakunnalle, vuokralla (oma valinta), työttömänä (oma valinta), rahaa melko tiukasti välillä, uusi ihana ihmissuhde (samaa sukupuolta olevan kanssa), suunnitelmissa kovasti odotettu muutto jne. Ja näiden mullistusten jälkeen olen viimeinkin löytänyt sisäisen rauhan ja onnen elämääni

Minä olen nyt kolmekymppinen nainen, kolmen lapsen äiti, tehnyt valmistumiseni jälkeen ja äitiyslomien välillä neljä akateemista pätkätyösuhdetta, vakituisesta paikasta ei tietoakaan. Avioliitossa 7 vuotta, auto on oma, talosta 4/5 pankin. Meillä on kestovaipat ja reimatecit, vaikka minusta se on täysin sivuseikka tässä keskustelussa. Olen raskauksien jälkeen lievästi ylipainoinen mutta tiedän jo pääseväni näistä lopuista ylikiloista eroon. Unelmoin omasta ajasta, kun voisi lähteä vaikka lenkille tai jumppaan ilman maksimijärjestelyjä kotona. Minulle on puhjennut pitkäaikaissairaus joka tosin on hoidettavissa, mutta muistuttaa etten elä ikuisesti. Nautin yhdessäolosta puolisoni kanssa sen sijaan että jaksaisin riekkua baareissa, se puoli ei tällä hetkellä kiinnosta yhtään. Reilun 10 vuotta nuoremman sisareni kanssa tunnumme olevan aivan eri planeetoilla. Olen ylittänyt itseni opettelemalla uimaan kunnolla ja jopa hyppäämään pää edeltä tornista. Valmistan ruoat pääsääntöisesti itse perusraaka-aineista, eineksiä välttäen. Sijoitan hyviin kenkiin ja harvoihin mutta laadukkaisiin vaatteisiin. Minun on kiireessä hankala olla sortumatta herkutteluun. 10 vuoden päästä kuvittelisin että olen malttanut ostaa kuntosalin vuosikortin, elän miehen ja kolmen murkun kanssa, esikoinen on autokoulussa ja kotona vilisee tyttö- ja poikakavereita. Käyn säännöllisesti kasvohoidossa ja pääsemme miehen kanssa joskus yhdessä lomalle ilman lapsia. Vaatekaapissani on todennäköisesti jäljellä joitakin niistä vaatteista jotka ostin 10 vuotta sitten ja hääpukuni kaivetaan vintistä vanhojentansseihin todetaksemme että koit ovat sillä herkutelleet.

mutta millaista pitäisi 30 ja 40 vuotiaan elämä olla ns. normien mukaan (tämä voi siis tosiaan olla se lähipiirissänne vallitseva "harhakäsitys" siitä että "näin elämän kuuluu mennä" että se menisi "oikein"). Olen ainakin itse huomannut, että moni ahdistuu tästä vallitsevasta käsityksestä että "nyt kuuluisi elämässä olla jo sitä ja sitä". Kun "sitä" ei olekaan, tuntee olonsa määrittämättömällä tavalla huonoksi. Se saa pakonomaisesti tavoittelemaan tätä yleisesti hyväksyttyä asiaa, vaikka se ei lopulta olisi sitä mitä itse tahtoo.

Normit on 20-kymppisille nuorille morsiamille ja ensikoille.



Hah hah haa.

Nim. 40 ja risat

valtaosalla avioero takana, lapset peruskoulun yläluokilla ja lukiossa, joku ehkä jo muuttanut kotoa pois. Uusi miesystävä kuvioissa joko seurusteluasteella tai asutaan jo yhdessä, mutta yksi lapsista tai kaikki lapset ei tule uuden miesystävän kanssa toimeen. Siitä omakotitalosta on jo muutettu pois, joko kerrostaloon tai pienempään rivariin, tai ainakin ollaan ihan kohta muuttamassa kun lapsetkin lentää pesästä.

Vaihdevuodet pukkaa päälle, lapset murrosiässä ja nuorilla vaikeaa, omat vanhemmat ikääntyy ja vaatii yhä enemmän huolenpitoa, töissä saneerataan ja pelko työpaikasta.



Minulla ei ole näin, mutta valtaosalla tuttavista ja ystävistä on!

mutta koska en ole itse halunnut sitä mallia toteuttaa (ja muiden kieltämättä kaavamainen toiminta välillä ahdistaa), toivoisin että meilläkin olis enemmän tällaista vaihtelua:

Jollain on takana nuoruusvuosien avioliitto ja avioero, joku on ikisinkku, jollain opinnot ovat edelleen graduvaiheessa ja joku toinen on jo tohtori, sekä lapsellisia että lapsettomia löytyy, juuri kellään ei ole ollut isoja kirkkohäitä, avoliittoja on paljon myös lapsiperheissä, kukaan ei ole rakentanut omakotitaloa (muutama vanhan remontoija löytyy), suurin osa asuu kerrostalossa...

Minulla mennyt näin: peruskoulun jälkeen keskeytetty ammattikoulu, 18v lapsi, 19v toinen lapsi ja sen jälkeen naimisiin, 20v ero. 22v-26v vapaana muusikkona, 25v löytyi mies ja lapsia lisää, 29v viiden lapsen äiti. Lukio-opintoja ja keikkatyötä 3 vuotta. Asutaan vuokralla, omistetaan perintönä saatu auto:D



En todellakaan halua että elämä olisi toisenlaista, että olisi vaikka omaisuutta mutta ei noita lapsia.

meillä ainakin kaikki tuo tapahtunut vähän myöhemmin. ollaan vissiin vähän jälkeenjääneitä=) tai sitten vaan nautittu kaksinolosta pidempään=)

juuri kenenkään elämä ei kuitenkaan ole, koska ihmiset on niiiiiin erilaisia. Ammaatienkin puolesta nuo "kaavat" voi mennä ihan eri polkuja. LÄhtökohtaisesti hyvin kapeakatseinen käsitys elämästä.

No ehkä kolmekymppinen tänä päivänä keskimäärin on siinä taaperovaiheessa ja nelikymppisellä alkaa olla jo koululaisia. Tai sitten ei. Ja mitään muuta kaavaa ei ainakaan mun nähdäkseni ole.