34v sitten tähän aikaan

Otan osaa.

tänään ajattelin äitiäni. Vaikka itselle ikää tulee, niin äiti on aina sellainen jonka haluaisi olevan vielä vanhuusiässäkin hoitamassa lastaan - tuki ja turva.

Itken itseäni, jolla koskaan ei ollut hyvää, huolehtivaa, välittävää äitiä.

Vaikka äiti oli sairas ja pahoin alkoholisoitunut, ikävä on kova.

Suruni on ikäänkuin kaksinkertainen; suren sekä äitini kuolemaa, että hänen surullista elämäänsä.

Äiti oli ihan liian nuori kuolemaan, vasta 47v.

Hänellä piti alkaa se "helppo" osuus elämästä, nuorimmainenkin lapsi jo peruskoulua päättämässä, eli hyvän miehen (ei väkivaltainen juoppo isäni) kanssa jne.

Meillä jäi äidin kanssa paljon kesken, viimeinen vuosi oli siksikin todtod raskas koska koin/mme että oli pakko käydä kipeitä asioita lapsuudestani/nuoruudestani lävitse.

No, onneksi saimme asiat pääpiirteittäin selvitetyiksi ja muutama tunti ennen äidin kuolemaa sain vielä sanottua hänelle että rakastan.

Äiti havashtui siihen, oli jo osin rajan takana ja vahvassa lääkityksessä, vastasi minulle takaisin että rakastaa minua ja vaipui takaisin.

4h myöhemmin äiti kuoli.

Ap