Millainen äiti-lapsi-suhde 5-vuotiaan kanssa? erit.huom. adoptio-/sijaisäidit!

jotka tulleet vauvoina.



Eli tilanne ei ole ihan sama.



Perusvaatimus ainakin meillä on se, että kaikenlaiset tunteet on sallittuja ja että lapsi kelpaa juuri sellaisena kuin on.



Meillähän lapset eivät joudu pelkäämään, että joutuvat takaisin, joten se on lisähaaste.



Me luetaan paljon sellaista kirjaa kuin "Miltä Sipukaisesta tuntuu?" ja Theraplay voisi myös auttaa teitä.

Mutta jäin vain miettimään että kuinka paljon tuosta oireilusta on oikeasti äitisuhteesta johtuvaa ja kuinka paljon ikään liittyvää.

Oma 5-vuotiaani nimittäin hokee usein, että kukaan ei tykkää hänestä ja kukaan ei halua ees halia häntä. Ja kuitenkin useita kertoja päivässä häntä paijataan, vakuutetaan, että kaikki tykkäämme hänestä jne.

mutta taustalla on kyllä se äidin hylkääminen.



t. 2

Ajattelin vain tuoda esiin, että myös tavallisten ydinperheiden lapset saattavat tietyssä iässä pohtia paljonkin omaa asemaansa perheessä. Erityisesti pikkusisaruksen syntyminen tms. voi laukaista "kriisin", tulee hylätyksi tulemisen pelkoja jne.

mutta taustalla on kyllä se äidin hylkääminen. t. 2

2

mutta tullut myös vauvana.



Silti neuvoisin: theraplay, ja anna taantua, käydä läpi aiempia vaiheitaan, esim. vauvan hoivan tarve, tuttipullosta syöttäminen jne. Lue theraplay-kirja, niin saat käsitystä.



Jos on sulle ihan outo (siis olet vasta tullut tuohon kuvioon), niin ihan perushoivakin on hyvä alku, eli osoita erityisesti että haluat huolehtia hänen syömisistään, että on hyvät, lämpimät vaatteet päällä, että on puhdas jne. Niin että hän oppii että on niin arvokas, että hänestä huolehditaan hyvin. Puhu myös ääneen sitä, tyyliin olet niin hyvä tyttö, että haluan että saat hyvää ruokaa ja kasvat isoksi/ olet niin rakas, että haluan ettet palellu ulkona jne. Mulla on päälle 4 v ja edelleen puhun noin, vaikka on hyvin kiintynyt, eikä suuria ongelmia.

En oikein osaa varmaan auttaa, mutta tulee mieleen tuo, että tosiaan saa osoittaa kaikkia tunteita, ilman että joutuu kokemaan sitä, ettei ne tunteet olis oikeutettuja. Eli antaa tunteenpurkausten tulla ja mennä ja pukee ne vaikka sanoiksi, itse hermostumatta, mutta kuitenkin jotenkin reagoi niihin.

Lapsen kanssa tekeminen ja kuunteleminen, se että lapsi näkee että aidosti välität, on tärkeää. Varmasti tuota psykologin apua ja vaikka perheneuvolan tukea tarvitsette.

Mitä tuohon ikään tulee, mulla on viisivuotias tytär ja isompia lapsia ja esim. tämä viisivuotias osoittaa joka päivä monin tavoin halaamalla, että rakastaa ja tietysti saa sitä vastakaikua tunteilleen. Ei ole kyllä kertaakaan vielä epäillyt etteikö häntä rakastettaisi. Mutta voi johtua kyllä luonteestakin, on jotenkin hyvin rohkea, luottavainen ja positiivinen.

oma 6-v asu vuoden mummolassa kun itse yh:na sairastin. Ja pakko sanoa että vieläkin äiti-lapsi suhdetta ajoittain etsitään... Kuitenkin olen ajatellut olla itselleni armollinen, eli sekä lapsi että äiti saa olla omia itseään. ei negatiivisia tunteita saa piilotella. Molemmilla on oikeus olla huonolla tuulella joskus ja JOPA riidellä. Ja muksu puhuu vieläkin ajasta jolloin äiti oli sairas eikä hän saanut olla kotona. Mutta olen myös muksulle sanonut sitä että eikö ole hienoa kun on niin monta aikuista jotka ovat hänelle läheisiä.

Minä olin myös kuusi kuukautta sairaana ja mies otti lomaa töistä.



Se minun sairauteni oli jo tarpeeksi pelottavaa. Voin vain kuvitella miltä se olisi tuntunut, jos lapset olisivat joutuneet pois kotoa!

Olin 1/2 vuotta sairaalassa ja sen jälkeen kotona niin huonossa kunnossa ettei juuri sängystä noustu. Kävin kyllä poikaani tapaamassa säännöllisesti.

Minäkin olin vuodepotilas tapaturman jälkeen ja lapset säikähtivät valtavasti.



He tulivat sairaalaan heti kun mahdollista ja kotonakin yritin lukea paljon ja pitää kainalossa ja muuten olla heidän kanssaan, vaikken ylös päässytkään.



10