"Pilaat elämäsi kun saat lapsen","elämä loppuu lapsen saantiin"
.. noin on sanonut äitini minulle useasti. kaikki muistot vauva&pikkulapsiajasta on "oli hirveää, elämä loppui siihen, järkytyin kun sain lapsen viereeni kun tajusin että hänestä pitää huolehtia"...
kun sitten kerroin odottavani toivottua lasta saman ikäisenä kuin äitini sai esikoisensa, hän huusi, että tee abortti, pilaat elämäsi..
nyt esikoinen on 3-vuotias ja en yhä edelleenkään ymmärrä, mistä äiti puhui. Minä ja siskoni ollaan oltu "kilttejä" lapsia, ei koliikkia tms. mikä voisi selittää asiaa. Minä en ymmärrä, miten ihmeessä äiti on voinut nähdä vauva/pikklapsiajan noin, koska minusta se on ollut todella antoisaa, ihanaa aikaa. En IKINÄ voisi sanoa lapselleni, että hän on elämäni pilannut tms..
Joten mistä tuo voi johtua, että äitini on kokenut kaiken noin tuskaisena, negatiivisena? Ja mistä johtuu se, että minä koen asian TÄYSIN eri tavalla,vaikka olen äitini kasvattama?
Odotin itsellenikin jotain "negatiivista", mutta epäilyksistä huolimatta äitiys on ollut ihanaa ja rehellisesti paras asia elämässäni. En koe luopuneeni mistään tärkeästä, lapsen takia kyllä voi hetkeksi luopua vapaudesta ja kokonaisista yöunista.
Kommentit (8)
Lähinnä sulkeuduin aina omaan huoneeseeni kun siskoni tuli ipanoiden kanssa käymään.
Laitoin oven lukkoon enkä kaivannut mitään karjuvia räkänokkia.
Asenne on pysynyt samana aina. Vieläkin, vaikka minulla on 3v poika ja toinen tulossa.
Jotenkin se oma on vain niin eri asia. Voisin luulla että olen silti ihan hyvä äiti.
Tietysti oma äitini varoitteli juuri noista samoista jutuista että kersat ovat ihan hanurista.
Ja varsinkin nyt kun olen raskaana väärälle miehelle.
Elämästäni tulee kuulemma helvettiä. Kiva.
Ja mieheni pääsisi kuulemma liian helpolla jos äitini ampuisi hänet!
Mutta ihan siitä riippumatta niin voisin kuvitella että on muutamia eroja siihen kun sai lapsen 20-30v sitten ja siihen kun lapsen saa nyt.
Ihan jos jo ajatellaan matkustamista. Ei aikaisemmin matkusteltu nuorena sinne sun tänne kesälomilla. Ei menty Thaimaahan ei Kanariallekaan. Matkustaminen oli jotain mielettömän hienoa. Harvinaista. Nykyisin nuoret matkustavat todella paljon. Tulevan lapsen isänkin kanssa on ehditty varmaan matkustaa ummet ja lammet ennen kuin lapsia tulee. Ja nykyisin on yleistä että matkustetaan vaikka lapset ovatkin pieniä. Ei sitä tehty vielä 20-30 vuotta sitten. Elämä loppui tosiaan matkustamisen osalta joksikin aikaa kun lapset tulivat.
Jne jne. Nykyisin tehdään paljon enemmän kaikkea kuten ennenkin vaikka lapset olisivatkin pieniä. Käydään tosiaan matkoilla, ravintoloissa syömässä, eletään omaakin elämää siinä pikkulapsiaikana. Meidän vanhempiemme aikana oli tapana aika lailla laittaa oma elämä hyllylle siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Oli elettävä sitä ennen jos halusi.
Ja ehkäpä äitisi olisi halunnut luoda uran mutta (vahinko)lapsi esti sen.
Ehkä kuitenkin on tavallaan helpompaa se vauva-arki kun siitä ei ole mitään ruusuisia unelmakuvia.
Ei tipahda sitten niin pilvistä yöheräämisien ja kakkavaippojen kanssa ;-)
Äiti sai siskoni 70-luvulla, minut 80-luvulla. Ja tosiaan lähti luomaan uraa jo kun siskoni oli vauva, siskoni meni isovanhempien hoitoon toiselle paikkakunnalle. En tiedä, olisiko hän ollut masentunut - ei ainakaan myönnä. Mutta kun kotiuduin lapseni kanssa sairaalasta kyseli äitini koko ajan "joko ahdistaa", ja ihmetteli, kun olin vain iloinen vauvasta, ehkä väsynyt, mutten lainkaan ahdistunut.
Esim. samanikäinen yhtä monen äiti kuin minä (28 ja 2 lasta, esikoiset 3 v ja mulla 1 v ja toisella ½-vuotias) tilitti mulle puistossa, kuinka hän ei ikinä pääse mihinkään, ei ikinä enää halua uutta lasta, eikä hänenkään lapset oo mitenkään erityisen vaativia, ei koliikkia, allergiota ym.
Minä en sanonut, mutta aattelin että oliko pakko sitten se toinenkin hommata jos aattelee noin (ei ollut vahinko). Mutta muistin että se olikin niin, että hän tahtoi 2 tyttöä, siskokset ja kun 2. on poika niin hän oli hirveän pettynyt.
Itseä joskus kyllä väsyttää ja voin kyllä sanoa että uhmaikä on raivostuttanutkin, mutta ei oo mitään hinkua baariin ym. Kun saan omaa aikaa, meen johonkin missä on hiljaista tai kukaan ei vaadi mitään, tai oman kaverin luo tai esim. uimaan yksin tai leffaan.
Äitisi on varmaan ollut masentunut, ei ehkä saanut tukea isästäsi, joutui kantamaan kaiken yksin, ei ehkä ollut ketään muutakaan tukemassa. tai sitten ei vaan ole kovin äidillinen.
Sinä olet ehkäollut vazstuunkantajana jos siskosi on pienempi, ja sillä lailla tajuat jo etukäteen konkreettisesti mitä se tarkoittaa, että lapsesta pitäää todellakin huolehtia eikä enää koskaan ole sillä lailla vapaa kuin ennen lapsia.
että vauva-arki yllätti, omaa aikaa ei tunnu olevan, ahdistaa. Miksi äidillesi ei olisi voinut käydä samoin? Vai onko äitisi sellainen joka ei ole kauhesti koskaan pitänyt lapsista? Kyllä nekin eri syistä lapsia hankkii.
sellanen HUOLETON vain minä-elämä loppuu lapsen tuloon. mutta emme onneksi ole samalaisia kuin omat äitimme, itse koen olevani parempi äiti kuin oma äitini oli, vaikkei se nyt ihan katastrofi ollutkaan.